Kunniattomat paskiaiset

4.9.2009 00:00
MAA / / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 04.09.2015

Quentin Tarantino on tehnyt joukon loistavia elokuvia, mutta viime vuosina hänen kilpensä on himmentynyt. Sukellukset syvälle hänen itse fanittamaansa eksploitaatiomaailmaan, heikot esiintymiset kameran edessä ja varsinkin nimen estoton lainaaminen mitä hirvittävimpien roskaelokuvien tuottaja- tai suosittelijakrediitteihin ovat saaneet suhtautumaan epäilevästi mihin tahansa uuteen projektiin. Varsinkin, kun kyseinen projekti on ollut kehittelyssä vuosikausia, mikä ei usein ole hyvä merkki Hollywoodissa.

Kunniattomien paskiaisten alkaessa katsoja pidätteleekin hengitystään odottaen milloin mopo karkaa käsistä ja päähenkilöt alkavat suoltaa loputonta ja merkityksetöntä dialogia ja toiminnasta tulee vain tekosyy ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajan fetissien esittelylle. Dialogia Kunniattomissa paskiaisissa riittääkin, mutta pian huomaa pidättävänsä hengitystä ihan eri syystä. Jokaisessa täydellisesti ohjaajan hallinnassa olevassa kohtauksessa on puheen alla käsinkoskelteltava jännite, joka uhkaa räjähtää silmille millä hetkellä hyvänsä. Usein se räjähtääkin, mutta vasta, kun ohjaaja antaa sille luvan. Jännitteet rakentuvat nimenomaan ristiriidalle näennäisesti viattoman jutustelun ja sen, mitä kohtauksessa oikeasti on panoksena, välillä. Pian huomaa oikeasti jännittävänsä, onnistuuko Hitlerin salamurhajuoni – yli 60 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä ja satojen siitä kertoneiden elokuvien jälkeen!

Elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi juonta, jotka limittyvät koskematta toisiinsa kunnolla oikeastaan kertaakaan. Silti kaikki loksahtaa kohdalleen täydellisesti ja loogisesti. Suuremman huomion julkisuudessa on saanut Brad Pittin antaumuksella esittämän jenkkiupseerin amerikanjuutalaisista sotilaista kokoama iskuryhmä. Sen tehtävänä on kylvää kauhua sissioperaatioissa, joissa kiinnijääneet saksalaissotilaat – jotka todellisuuden vastaisesti mutta eksploitaatioelokuvan sääntöjen mukaan ovat kaikki natseja – tapetaan mahdollisimman suurta raakuutta osoittaen ja häväistään. Sanomaa levittämään jätetyt eloonjääneet merkitään julmasti.

Toinen tarinajuonne sijoittuu Pariisiin, jossa pientä elokuvateatteria pyörittävä nuori nainen saa kyseenalaisen kunnian. Hänen teatterissaan on tarkoitus järjestää tärkeä propagandatilaisuus, joka saa väärennettyjen papereiden turvin elävän juutalaisnaisen suunnittelemaan kostoa. Kaksoisagentin ansiosta tieto propagandatilaisuudesta kiirii myös iskuryhmän korviin. Pian käynnissä onkin kaksi operaatiota, joissa tekijät ovat valmiita laittamaan peliin kaiken; toinen sotilaallisesti suunniteltu ja organisoitu, toinen henkilökohtaisen vihan ajama.

Pittin vetämän ryhmän, johon matkan varrella liittyy muutama tärkeä sivuhenkilö, suoraviivainen brutaalius määrittää elokuvan mission, mutta elokuvateatterin omistajan, Mélanie Laurentin esittämän Shosanna Dreyfusin tarina antaa sille tarvittavan sielun. Kumpikin tarvitsee silti vielä katalysaattorin, jollaisena toimii Cannesissa parhaan miesnäyttelijän palkinnon roolistaan saaneen Christoph Waltzin esittämä natsiupseeri Hans Landa. Juutalaisten metsästäjänä ja turvallisuuseksperttinä kunnostautunut Landa on kiehtovimpia pahiksia pitkään aikaan, päällisin puolin ylettömän charmikas, heti pinnan alla jäätävän uhkaava ja sisimmässään puhtaasti paha.

Tuttuun Tarantino-malliin elokuva sisältää lukemattomia kunnianosoituksia ja viittauksia muihin teoksiin, hulvattomimpana yhtä paskiaisista esittävän Eli Rothin ohjaama, Leni Riefenstahlia kanavoiva elokuva elokuvassa. Joidenkin viittausten ja musiikkivalintojen mielekkyyden voi asettaa kyseenalaiseksi, mutta silti Tarantinon paluu osoittaa, että hän on edelleen mestari napsimaan populaarikulttuurin palasia ja muodostamaan niistä jotain uutta, ainutlaatuista ja sataprosenttisesti viihdyttävää.

Lisää luettavaa