Vuonna 1964 ilmestynyt Disney-elokuva Maija Poppanen on niin ikoninen teos, että jatko-osa sille ei tunnu pelkästään turhalta – se alkaa lähestyä jo pyhäinhäväistystä. Lisäksi on vaikea kuvitella, kuka voisi päästä lähellekään Julie Andrewsin Oscar-palkittua suoritusta maagisena lapsenvahtina.
On kuitenkin turha syyttää tekijöitä tyhjästä nyhjäisemisestä, sillä P.L. Travers kirjoitti 1934–88 peräti kahdeksan Maija Poppanen -kirjaa. Lisäksi, vaikka Emily Blunt ei ehkä saavuta Andrewsin äänialaa, hän on yhtä kaikki hyvä laulaja ja ennen kaikkea samalla tavalla karismaattinen esiintyjä.
Silti elokuva tuntuu alussa vain alkuperäisen kopiolta rakenteeltaan ja kuvastoltaan. Hiljalleen tapahtuu kuitenkin työvoitto, kun varsinkin Blunt panostaa kaikkensa siihen, että myös uutuus herättäisi henkiin elokuvan taian omilla jaloillaan seisten.
On kulunut 24 vuotta edellisen elokuvan tapahtumista, ja eletään suuren laman aikaa vuonna 1934. Maija Poppasen aikoinaan hoitaman Michael Banksin (Ben Whishaw) oma perhe on kuitenkin kokenut jotain vielä pahempaa, sillä perheen äiti on kuollut. Heidän kolme lastaan ovat ottaneet vanhempien roolit yrittäessään pyörittää lamaantunutta taloutta yhdessä isänsä Jane-siskon (Emily Mortimer) kanssa. Isä on kuitenkin saamattomuudellaan saattanut perheen kodin ulosmittauksen vaaraan.
Tähän jamaan palaa Maija Poppanen auttamaan Banksin perheen lapsia – niin isoja kuin pieniä. Michael ja Jane uskovat lapsuuden seikkailujensa olleen vilkkaan mielikuvituksen tuotetta, mutta pian myös Michaelin pikkuvanhat lapset saavat osansa hoitajansa arvaamattomista kyvyistä ja oppivat siinä sivussa itsestään ja maailmasta.
Maija Poppasen paluu muistuttaa tosiaan kovasti alkuperäistä: Poppasen apuna on nyt nokikolari Bertin sijaan tämän oppipoikana toiminut Lontoon katujen kaasuvaloja sytyttävä ja sammuttava Jack (Lin-Manuel Miranda). Michaelin ja Janen äiti marssi aikoinaan naisten oikeuksien puolesta, nyt Jane järjestää mielenosoituksia työläisten aseman parantamiseksi. Loppujen lopuksi siinä ei oikeastaan ole mitään vikaa: kun tehdään jatkoa klassikolle, miksi korjata jotain mikä ei ole rikki?
Maija Poppaseen verrattuna Paluulla on pari heikkoutta: ensinnäkin talon mahdollisesti pelastavan asiakirjan toimittaminen ajoissa pankkiin tuntuu turhalta yritykseltä tuoda juonellista jännitystä tarinaa elokuvaan, joka ei sitä kaipaa. Sitä korostaa se, että kaikki kiire ja vaara on lopuksi aivan turhaa, koska hyvien puolella on Maija Poppanen. Toinen ongelma on, että siinä missä jokainen alkuperäisen elokuvan kappaleista on hyräiltävä klassikko, mikään uutuuden lauluista ei jää heti päähän soimaan.
Maija Poppasen paluun laulut eivät toki ole huonoja. Päinvastoin: käännekohdan näyttävä ja vauhdikas Trip a Little Light Fantastic ja sitä heti seuraava The Place Where Lost Things Go iskevät katsojan kanveesiin nostamalla ensin riemumieltä ja sitten kyyneleet silmiin. Kappaleet vaativat vain useamman katselun jäädäkseen mieleen. Ja onneksi ei ole syytä, miksi Maija Poppasen paluuta ei haluaisi katsoa uudelleen.
Musikaaleihin oletusarvoisesti vastahakoisia Maija Poppasen paluu tuskin käännyttää, mutta siihen epäluuloisestikin suhtautuneet se voi hyvinkin voittaa puolelleen. Vaikka näin viehättävällä tavalla vanhanaikaisen elokuvan varsinainen kohderyhmä hiukan mietityttää, se osoittautuu turhan jatko-osan sijaan aivan arvolliseksi paluuksi klassikon maailmaan.