Onko Marry Me elokuva, jonka oheen siinä esiintyvät muusikot Jennifer Lopez ja Maluma ovat tehneet soundtrack-albumin? Vai onko Marry Me Jennifer Lopezin ja Maluman uusi levy, jota markkinoimaan on tehty elokuvan mittaiseksi venytetty musiikkivideo?
Oikeastaan sillä ei ole väliä, sillä Marry Me on musiikkina humppaa ja elokuvana hömppää.
Tarvittiinkin viisaan kollegan kommentti näytöksen jälkeen, jotta ymmärsin, miksi hömelö tapaus ei raapinut aivoja vaan sille hymyili alentuvan ymmärtäväisesti: kyseessä on käytännössä fanifiktiota.
Kukapa ei olisi joskus unelmoinut, että supertähti huomaisi yleisömassan keskeltä juuri minut ja tekisi kaikesta upeaa? Näin käy Owen Wilsonin esittämälle matematiikan opettaja Charlielle, jonka työkaveri ja tytär pakottavat latinomegajulkkisten konserttiin, jonka huipennukseksi Lopezin esittämän Katin ja Maluman näyttelemän Bastianin on tarkoitus mennä naimisiin uuden Marry Me -hittibiisinsä myötä.
Niin vain kuitenkin käy, että konserttiareenan alttarilla Katin edessä nähdäänkin Charlie, joka kilttinä miehenä suostuu yllätyskosintaan. Konsertin jälkeen he sanovat hyvästit, mutta pian Kat ja hänen seurakuntansa alkaa miettiä, miten potentiaalinen pr-katastrofi muutetaan positiiviseksi mediahuomioksi. 52-vuotiaan Lopezin esittämä Kat kun on nainen alalla, joka ”syrjii yli 35-vuotiaita naisia”.
Niinpä Charlie saa luvan esittää aviomiestä hieman kauemmin kuin oli kuvitellut. Ja tietäähän sen, mitä sellaisesta seuraa.
Fanifiktion ohella Marry Me -leffassa on aimo annos prinsessasatua. Kat tuo omaisuudellaan, kontakteillaan ja pelkällä läsnäolollaan maagisia hetkiä Charlien työ- ja perhe-elämään kuin paraskin haltiakummi. Tosin haltiakummi, jonka suurin taikavoima on pysytellä niin tiukkojen ja/tai paljastavien asujen sisällä, ettei niitä selvästikään ole tarkoitettu sellaiseen.
Marry Me -elokuvassa ei ole mitään yllättävää, jokaisen kohtauksen alussa on jokaiselle vähänkin romkomeja katsoneelle selvää, kuinka se päättyy. Pakollinen ”ei tästä mitään tule” -hetkikin on täysin ennakoitavissa, samoin kaiken ratkeaminen. Tai ehkä yllätyksenä voi pitää sitä, kuinka vähäisiä vaikeudet tässä glittermaailmassa ovat. Tai sitä, ettei Sarah Silvermanin kaltainen hieno komedienne edelleenkään saa hyvin kirjoitettuja komediarooleja. Tai kuinka epähauska Jimmy Fallon on, vaikka esittäisi vain itseään.
Ehkä juuri kaiken hattaraisuus estää vihaamasta elokuvaa, vaikka se antaa siihen kaikki aseet ja heittäytyy vielä selälleen kriitikon eteen. Eihän silloin voi kuin huokaista: ”Olet sinä kyllä tyhmä mutta nii-in lutuinen!” ja rapsuttaa massua.
Jouni Vikman