May December on yksi cinefiilien keskuudessa eniten keskustelua herättäneistä elokuvatapauksista viime aikoina. Se on kiehtova yhdistelmä moniulotteisia hahmoja, synkkiä teemoja ja melodramaattista ilmaisua. Nimenomaan kahden viimeksi mainitun yhdistäminen on herättänyt paljon keskustelua. May December on pohjimmiltaan traaginen psykologinen draama, minkä takia monet ovat kokeneet sen humoristisemman puolen luotaantyöntäväksi. Jos siitä kuitenkin pääsee yli, tarjolla on jotain todella ainutlaatuista.
Gracie (Julianne Moore) ja Joe (Charles Melton) ovat rauhallista perhe-elämää viettävä aviopari. Suhde tosin alkoi Joen ollessa vasta 13-vuotias, kun Gracie oli jo 36, minkä vuoksi se aiheutti kohun. Tästä on kuitenkin kulunut jo 20 vuotta. Kaksikon normaali arki keskeytyy, kun heidän seurakseen saapuu Elizabeth (Natalie Portman), joka on tullut tekemään taustatutkimusta Graciesta. Elizabeth näyttelee Gracieta tekeillä olevassa elokuvassa, joka kertoo tämän ja Joen tarinan. Avioliiton alla kuplivat synkät ja vastenmieliset salaisuudet alkavat pikkuhiljaa nousta pintaan. Elokuva perustuu löyhästi tositapahtumiin opettajasta, joka meni naimisiin oppilaansa kanssa.
Ensimmäisenä May Decemberissä silmään pistää sen tyyli. Heti alussa teatraalinen pianomusiikki pauhaa, kunnes Julianne Moore toteaa dramaattisesti: “We need more hot dogs”. May Decemberin tasapainottelu traagisen ja humoristisen välillä on ainutlaatuista. Vaikka tyyliä aluksi vierastaa, se on lopulta elokuvan ehdoton voimavara. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, vaan normaaleilta vaikuttavien ihmisten sisällä voi kyteä jotain räjähtävää ja raivokasta ilman, että edes tunteiden omistaja siitä tietää.
May Decemberissä parasta ovat sen moniulotteiset hahmot. Gracie, Elizabeth ja Joe ovat kompleksisia, epätäydellisiä ja rikkinäisiä ihmisiä, joiden psyykkeeseen elokuva sukeltaa. May December on elokuva patoutuneista tunteista, jotka ihminen on päättänyt itse hukuttaa. Gracie ei varsinaisesti tarkoita pahaa, mutta hän ei samalla pysty näkemään tekojensa seurauksia. Elizabethin ystävällisen ja empaattisen pinnan alta paljastuu jotain ihan muuta. Joe on ulkoapäin rauhallinen ja ystävällinen, mutta hänen sisällään myrskyää. Kaikki hahmot yrittävät piilottaa osan itsestään.
May December on tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu kohtaamaan oman synkän ja rikkinäisen puolensa. Teoksen tematiikka on syvää, moniulotteista ja voimakasta, minkä vuoksi sen täysi purkaminen vaatisi aivan erillisen esseensä.
Elokuva sai vastikään Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan, mikä on tässä tapauksessa täysin ansaittua. Tematiikan lisäksi myös dialogi on upeasti kirjoitettua ja syvällistä. Mieleen jää erityisesti muutama upea keskustelu hahmojen välillä.
Upeasti kirjoitetut hahmot tarvitsevat tuekseen tietysti myös hyvät näyttelijät. Julianne Moore ja Natalie Portman ovat molemmat fantastisia, mutta todellinen tähti on Charles Melton. Näyttelijä kanavoi Joen surua ja murtumista ilmiömäisen hyvin. Hahmo on kolmikon hillityin ja traagisin, mutta Melton luo pienillä maneereilla ja kehonkielellä mielettömän määrän kerroksia koko elokuvaan. Joe on May Decemberin sielu ja hänen kasvutarinansa on kaiken tematiikan ytimessä. Hahmo on kuva henkilöstä, jonka ei annettu kehittyä ja kasvaa omaksi itsekseen, vaan hänestä tehtiin omaisuutta ja toisen ihmisen jatke. Roolityö on ehjä, huolellinen ja sydäntäsärkevä. On suoranainen rikos, että suoritus jäi vaille Oscar-ehdokkuutta, koska kyseessä on heittämällä paras miessivuosa, jonka olen nähnyt aikoihin.
Musiikki on erittäin olennainen osa teoksen tunnelmaa ja lähestulkoon oma hahmonsa. Teatraalinen pianon pimputus tuo mieleen Pedro Almodóvarin elokuvat, mutta on vielä niitäkin hyökkäävämpää. Musiikki tanssii kauniin ja räjähtävän välimaastossa taitavasti ja kanavoi siten elokuvan tunnelmaa ja tematiikkaa. Kyseessä ei olisi sama elokuva ilman sen musiikkia.
May December on kokonaisuutena erinomainen elokuva. Sillä kestää hetki käynnistyä, mutta pikkuhiljaa avautuva tarina on odottamisen arvoinen. Kyseessä on ainutlaatuinen, ajatuksia herättävä ja kiehtova elokuva. Vielä en uskalla julistaa sitä mestariteokseksi, mutta aika ja uusintakatselut saattavat sen sellaiseksi osoittaa.
Justus Elo