Merelle on elokuva, jollaisia ei turhan usein nähdä meillä teattereissa. Viime vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla hurmannut filmi on äärimmäistä indie-elokuvaa, yhdistelmä draamaa ja dokumenttia: henkilöt ja tilanteet ovat periaatteessa aitoja, mutta jotain lienee silti käsikirjoitettu.
Pohjana toimii päättynyt avioliitto. Italialainen Roberta Palombini nai meksikolaisen kalastajan, Jorge Machadon, ja synnyttää tälle pojan. Liitto kaupungissa viihtyvän naisen ja luonnosta elantonsa saavan miehen välillä kuitenkin päättyy, ja Natan-poika muuttaa äitinsä kanssa Roomaan. Isä palaa meren äärelle.
Varsinaisesti elokuva käynnistyy, kun Jorge tulee hakemaan poikansa lomavierailulle luokseen. Kaupungin betonimiljöö vaihtuu sinivihreään merimaisemaan, ja kiireet pyyhkiytyvät pois. Banco Chinchorron piskuisessa kalastajakylässä aika tuntuu liki pysähtyvän, kun päivää rytmittää vain muutama näennäinen velvoite.
Tässä maailmassa kytkös ihmisen ja luonnon välillä hahmottuu aivan uudella tavalla. Peruskaava on ”kädestä suuhun”: jos et itse pyydä kalaa, et myöskään saa kalakeittoa illaksi. Jorgelle tärkeää on muistuttaa Natania elämän perusarvoista – ja ehkä näyttää, kuinka pohjimmiltaan yhdentekevien asioiden varaan arki kaupungissa rakentuu.
Esikoisohjaaja Pedro Gonzáles-Rubion tyyli on vähäeleinen ja pohdiskeleva. Merelle on rakenteeltaan löyhä, yksittäisten kohtausten varaan rakentuva. Dialogia on hyvin vähän, keskiössä on päähenkilöiden ja ympäristön välinen vuoropuhelu, johon sanoja ei tarvita.
Filmille on tallentunut maagisia hetkiä. Natanin Blanquitaksi ristimä jalohaikara viihtyy Jorgen meren ylle rakennetun majan terassilla päivästä toiseen. Lintu osoittaa uteliaisuutta, ja uskaltautuu lopulta syömään pojan kädestä. Silti lintua ei yritetä kesyttää, se tulee ja menee omaa tahtiaan.
Banco Chinchorro tuntuu harvinaiselta paikalta siinä, millaisessa harmoniassa ihminen voi elää ympäristönsä kanssa. Krokotiilit köllöttelevät rantahietikolla, ja isä huikkaa niiden lähellä leikkivälle pojalleen puolihuolimattoman varoituksen.
Jotain kovin taianomaista Jorgen maailmassa on. Se on täysin irrallaan kaikesta länsimaisesta, kuin omassa rinnakkaisulottuvuudessaan. Ainut linkki ulkomaailmaan on rätisevä transistoriradio.
Ohjaaja varoo ottamasta kantaa mihinkään, vaikka luontokuvastoa tuntuu implisiittisesti säestävän raskas moraalinen viesti. Jorgen ja Robertan liitossa ei oteta puolia, eikä jälkimmäistä demonisoida, vaikka tilaisuus siihen olisi.
Oikeastaan tasapaino tuntuu löytyneen: isä ei voi tarjota Natanille kaikkea sitä, mikä kaupungissa on pojan ulottuvilla. Toisaalta hänellä on antaa paljon kokemuksia ja oppitunteja, joiden merkitys porautuu syvemmälle. Kun pojan on aika palata kotiin, toivoo isä vain, että tämä ”muistaisi”.
Viimeiset hetket ovat kuvaavia. Natan seuraa äitinsä kanssa puistossa pärskiviä lintuja keskellä kuhisevaa metropolia. Pojan ja eläimen välissä on vain sillankaide, mutta se tuntuu jo läpäisemättömältä muurilta.
Anton Vanha-Majamaa
Tähdet: ★★★★
Merelle – Traileri