Nelinkertainen Oscar-ehdokas, ohjaaja Ridley Scott palaa jälleen ammentamaan sisältöä valkokangastarinaansa historian kirjojen havinasta. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee ranskalainen valloittajalegenda ja itsekruunattu keisari, Napoleon Bonaparte.
Napoleon kronikoi nimikkohahmonsa nousua Euroopan vallan kahvaan 1700- ja 1800-lukujen Ranskassa sekä hänen suhteensa kehittymistä vaimonsa Joséphinen kanssa. Elokuva onkin koko lailla puhtaasti pääkaksikko Joaquin Phoenixin ja Vanessa Kirbyn käsissä sivuhahmojen jäädessä selkeästi vain rakentamaan raameja näidän elämän etenemiselle. Tai toimimaan kanuunanruokana.
Kanuunat ja pyssyt nimittäin pamahtelevat ja miekat kalisevat tässä reilun kahden ja puolen tunnin kestoisessa eepoksessa hyvään tahtiin; näkemään päästään peräti kuusi Napoleonin johtamista kymmenistä taistelusta. Taistelukohtaukset ovatkin ehdottomasti elokuvan hienointa antia. Erikoistehosteiden niukkuus paistaa niistä hienosti läpi ja tekee armeijoiden yhteenotoista jokaisella kerralla vaikuttavan aidon tuntuisia spektaakkeleja.
Studion luotto Scottin taitoihin on selkeää, sillä suurin osa Hollywoodin vastaavanlaisista tuotantovisioista olisi toteutettu varmastikin green screenin ja jälkeen päin mukaan lisättyjen digitefektien avustuksella. Nyt taas käytännön ratkaisut, aidot kuvauslokaatiot ja lukuisat taustanäyttelijät luovat kohtauksista kerta toisensa perään upeaa katseltavaa.
Elokuvan pukuloistoa sekä lavasteita on myös ilo katsella. Ne herättävät heijastelemaansa aikakautta hienosti henkiin, vaikka elokuva on värimaailmansa puolesta kauttaaltaan yllättävänkin valju.
Phoenix on jälleen kerran erinomaisessa vedossa ja ottaa Napoleonin univormun omakseen varmoin ottein. Hänen käsissään Napoleonista löytyy arvokkuutta, jämptiyttä sekä tavoitteellisuutta ja hahmon kipuamista kansakuntansa huipulle jaksaa seurata kiinnostuksella loppuun saakka. Phoenix on toki historiallisen todenmukaisuuden huomioon ottaen liian vanha rooliinsa – Napoleon kuoli 51-vuotiaana ja hänen vaikuttavimmat tekonsa ajoittuivat noin 20–40 ikävuosien välimaastoon, kun taas Phoenix täytti hiljattain jo 49 vuotta – mutta tätä ei juuri pysähdy miettimään elokuvaa katsoessa.
Kirby istuu myös hyvin Joséphine Bonabarten osaan. Hänestä löytyy hienoa herkkyyden ja luonteenlujuuden seikoittumaa, mutta tämä ei kuitenkaan vie tarinan valokeilaa pois Phoenixista missään kohtaa. Heidän hahmojensa suhdetta ja Napoleonin pakkomielteisyyden kehittymistä tutkiskellaan toimivalla tahdilla; vaimon tekemiset nousevat välillä kiintoisasti jopa sotasuoritusten yläpuolelle keisarin priotiteettiasteikolla.
Tässä onkin ehkä myös Napoleonin isoin kompastuskohta. Elokuva onnistuu rakentelemaan Napoleonin rakkauselämää hyvin, mutta unohtaa samalla antaa tämän taistelutahdolle samanlaisen syväluotaavamman käsittelyn. Hahmo päätyy taistelusta ja arvonimestä toiseen, mutta syitä valloitusten ja vallan janoamisen taustalla ei selitellä missään vaiheessa sen enempiä.
Lisäksi tarinan shokkikuvasto tuntuu hiipuvan turhan nopeasti pois. Alkupäässä nähdään pari todellakin groteskia kohtausta – eläinrakkaille katsojille tässä kohtaa pieni varoituksen sana – mutta vaikka näyttäviä ja kohtalokkaita sotatilanteita esitetäänkin aina elokuvan loppupäähän asti, eivät ne saa katsojaa enää kohahtamaan mitenkään suuremmalla tavalla. Elokuvasta on kuitenkin varmistettu julkaistavan vielä myöhemmin kotikatseltavaksi pidennetty neljän tunnin versio, joten ehkä nämä nykyisellään pieneen epätasapainoon jäävät puolet pääsevät nousemaan enemmän oikeuksiinsa lopulta sen myötä.
Ira Hurskainen