On vaikea kuvitella elokuvalle hölmömpää nimeä kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Tietysti se tulee suoraan Jojo Moyesin kirjan The Last Letter from Your Lover suomenkielisestä nimestä ja on suora lainaus sen sisällöstä, mutta on se silti hölmö. Mikä vika olisi ollut antaa kirjalle nimeksi melko suora käännös Viimeinen kirje rakastetultasi? Ei kai kukaan kuvittele, että romanttisen hömpän ystävä ei tietäisi, mikä on kirje, ovathan ne lajityypin kulmakiviä.
Sillä noista kahdesta asiasta koostuu Onkärh:n potentiaalinen katsojakunta: Jojo Moyesin jokavuotisten romanttisten romaanien ystävistä ja katsojista, joille riittää, että elokuva on täynnä aineksia, joita romanttiset tarinat ovat aina olleet täynnä. Ja se on tarpeen, sillä elokuvassa on kipinää ja kemiaa hyvin niukasti jos ollenkaan.
Tietysti jotain nautintoa voi saada siitä, että osaa sanoa: ”noista muuten tulee pari” heti kahden ihmisen kohdatessa. Sitten voi huvittuneesti seurata, kuinka nämä yrittävät taistella vääjäämätöntä vastaan, vaikka varmuus johtuisikin vain siitä, ettei elokuvassa ole ketään muita hahmoja, joiden kanssa heidän voisi kuvitella ryhtyvän seukkaamaan.
Onkärh on nimittäin riisuttu kaikesta, joka taustoittaisi hahmoja ja saisi ymmärtämään miksi he tuntevat niin kuin he tuntevat toisiaan kohtaan. Moyesin kirjasta on karsittu hahmoja ja tapahtumia todella raskaalla kädellä: jopa nimen repliikki on hävitetty, mikä tekee siitä entistäkin hölmömmän. Alkuteoksen ystävät sentään voivat täyttää valtavia tunne- ja tarinatason aukkoja lukemansa perusteella, mutta muuten jopa Free Guy on romanttisempi ohjelmistossa oleva elokuva.
Elokuva lepää täysin naispäähenkilöidensä varassa. Shailene Woodleyssa on vanhanaikaista charmia ja glamouria, ja hänet onkin kuin tehty kantamaan 60-luvun kauniita asuja ja asusteita Ranskan Rivieran maisemissa ja lontoolaisissa ökylukaaleissa. Hän on myös sen verran hyvä näyttelijä, että osaa herättää henkiin omaan tukahdutettuun asemaansa seurapiirivaimona havahtuvan fiksun mutta epävarman oman aikansa naisen.
Nykyajan kehyskertomuksessa mukavan homssu-chic Felicity Jones esittää Woodleyn hahmon vuosikymmenten takaisten kirjeiden salaisuutta selvittävänä toimittajana. Jos näyttelijän aikaisemmista elokuvista pitää, samaa on nyt tarjolla roppakaupalla.
Woodleyn ja Jonesin rinnalla nähtävistä miehistä riittäköön, että havaitsin heidän filmografioitaan tutkiessani nähneeni heitä aikaisemmin muutamassakin elokuvassa saamatta silti heitä palautettua mieleeni. Yhden ainoan luonteenpiirteen hahmot täyttävät tehtävänsä sopivan hyvännäköisinä miehinä, jotka tekevät ymmärrettäväksi naishahmojen kiinnostuksen olematta imeliä.
Jouni Vikman