Sosiaalinen media ja vaikuttajat, huono äitisuhde ja kilpaurheilu – siinäpä täydelliset ainekset kauhuelokuvaan! Yleensä parhaat tulokset syntyvät siitä, kun genreen tuodaan jotain uutta ja yllättävää.
Siinä mielessä ohjaaja Hanna Bergholmin esikoiselokuva Pahanhautoja on hyvinkin onnistunut kokonaisuus. Aiheidensa puolesta kliseet loistavat poissaolollaan, ja silloin kun kliseitä löytyy yksityiskohdista, niitä käsitellään pilke silmäkulmassa, tiedostaen lopputulos mitä ollaan työstämässä.
Pahanhautoja kertoo nuoresta Tinjasta ja hänen perheestään. Tinjan äiti on sosiaalisen median vaikuttaja eli influensseri, joka esittelee perheensä täydellistä elämää videoblogissaan kuin mikäkin modernin maailman Stepfordin nainen. Näissä julkaisuissa perhearki on idylliä, epäonnistumiset oppimiskokemuksia ja onnistumiset osoitus kaiken täydellisyydestä.
Nainen jaksaa, mies on ihana, poika on niin-tullut-isäänsä – ja tyttären, Tinjan, olisi oltava äitinsä miniminä: lahjakas kaikessa mihin ryhtyy, tässä tapauksessa telinevoimistelussa. Tinja kuitenkin kokee paineita menestyksestä sekä ennen kaikkea äitinsä kohtuuttomista odotuksista. Hän esittää vahvaa mutta koska patoaa tunteensa, tulee hautoneeksi kaiken pahan olon sisällään. Lopulta paha olo konkretisoituu linnunmunana, josta kuoriutuu salaperäinen hirviö, jonkinlainen vaihtoehtoinen toiseus.
Hirviö on tosin väärä ilmaus, sillä olio tai otus, on toisinaan myös sympaattinen tapaus. Ehkä jonkinlainen osoitus siitä, että sisäisiä demoneja voi myös kohdella lempeästi. Ajatus kiinnittyy myös aikaan, jossa elämme tällä hetkellä: kaikki negatiivinen ja paha pyritään pyyhkimään pois, vaikka todellisuudessa negatiivisetkin tunteet ovat tärkeitä ja pakollinen osa elämää.
Vaikka elokuva onkin kauhua, se ei hukkaa panoksiaan turhanpäiväiseen säikyttelyyn vaan lähestyy aiheita ja omaa tyylilajiaan psykologisen jännitteisyyden kautta. Toki, Pahanhautojassa on panostettu myös visuaaliseen kauhuun, mutta ytimessä ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Jännitys toimii, koska teemat ja hahmojen kokemukset ovat lopulta kuitenkin arkisia: epävarmuus, yksinäisyys ja hyväksynnän puute, muiden muassa.
Pahanhautoja jäisi vaillinaiseksi, jos isossa roolissa oleva hirviö olisi lopulta lässähtänyt. Tässä koko animatroniikka-tiimi on tehyt valtavan hienoa työtä. Suomessa suunnitellun otuksen valmistuksesta on ollut päävastuussa Gustav Hoegen, jonka kädenjälkeä on nähty aiemmin muun muassa uusissa Star Wars -elokuvissa. Erikoismaskeerauksesta on vastannut kaksinkertainen Oscar-ehdokas Conor O’Sullivan, jonka töitä on voinut ihailla esimerkiksi Yön ritarissa ja Tunneissa. Kansainvälinen apu näkyy, ja on eduksi koko elokuvalle.
Viimeisen päälle suunniteltu visuaalinen ilme näkyy myös lavastuksessa, kuvauspaikoissa muutenkin sekä tietenkin kuvaajamestari Jarkko T. Laineen kameratyössä. Pahanhautojassa nähdään monta hienoa kuvaa. Myös musiikki onnistuu, eikä tunnu irralliselta tai falskilta, niin kuin joskus kotimaisissa elokuvissa saattaa käydä. Stein Berge Svendsenin sävellys tukee intensiivisiä kohtauksia.
Onneksi Bergholm ja Pahanhautojan käsikirjoittaja Ilja Rautsi eivät ole unohtaneet huumoria. Kun tämän tyylistä elokuvaa tehdään vakavissaan mutta pilke silmäkulmassa, syntyy tehokkaampi vaikutelma. Katsoja on aivan eri tavalla auki, kun kaikkea ei tarjoilla vakavalla naamalla. Esimerkiksi ”täydellistä perhettä” on valittu kuvaamaan muun muassa Jani Volasen näyttelemä Tinjan isä, joka pukeutuu identtisiin vaatteisiin oman poikansa kanssa. Kaksikko on suorastaan herkullinen myös osoituksena siitä, kuinka pakottamalla tiettyyn muottiin valaminen on naurettavaa.
Täydellisyyden tavoittelu on turhamaista ja mahdotonta, koska sitä ei ole olemassa. Täydellisyys on vain ihanne, jota kauppiaat myyvät ihmisille tavaratalojen notkuvilla hyllyillä tai näyttöpäätteillämme sosiaalisessa mediassa. Myykö täydellisyyden meille kaupan kassa vai influensseri, eroa ei lopulta ole.
Näyttelijät tekevät hienoa työtä. Siiri Solalinna kantaa Pahanhautojaa hyvin pääroolissaan. Hänen veljenään Matiaksena nähdään Oiva Ollila, joka taitaa komiikan jo varhain. Sophia Heikkilä kanavoi teennäistä äitiä mitä mainioimmin, pallotellen aina loistavaa Volasta kuin pingispalloa. Tietysti perheidylli ei natise liitoksistaan ainoastaan muista riippumattomista syistä, sillä äiti pystyy kaksinaismoralismista huolimatta perustelemaan itselleen salarakkaan.
Pahanhautoja on viihdyttävä ja taiten tehty elokuva, jota kotimainen elokuvakenttä tervehtii ilolla. Ainoa ongelma elokuvassa on se, että siitä puuttuu mysteeri. Salaperäisyys tuntuu päälle liimatulta, koska asioita vain tapahtuu, eikä niitä sen kummemmin selitetä. Tapahtumat pitää vain hyväksyä, mutta osin tuntuu, ettei elokuva ole siihen tarpeeksi runollinen.
Bergholmin esikoispitkä on vahva ja lupaava alku, jonka jälkeen odottaa innolla seuraavaa projektia.
Jesse Raatikainen