Ystävykset Matti (Max Enderfors) ja Niila (Andreas af Enehielm) kasvavat 1960-luvun Ruotsin Tornionjokilaaksossa. Varttuminen kaukana kaikesta ei ole erityisen helppoa, mutta sitäkin ikimuistettavampaa, kun maailman tuulet ja eritoten rock'n'roll –musiikki löytävät hiljalleen tiensä äärilestadiolaisuuden ja kommunismin kyllästämän Pajalan kylän syrjäisille perukoille.
Iranilaissyntyinen ohjaaja Reza Bagher teki itsensä kertaheitolla tunnetuksi toisella pitkällä ohjauksellaan Capricciosa. Elokuva kertoo erään perheen selviytymisestä äidin kuoleman jälkeen.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä vaihtaa sävellajin astetta duurivoittoisemmaksi. Se perustuu Mikael Niemen muutaman vuoden takaiseen palkittuun romaaniin. Suositun kirjan versiominen elokuvaksi on erityisen haastavaa kirjan omakseen ottaneen suuren ja kriittisen lukijakunnan tähden, mutta Bargher ei petä odotuksia; romaanin henki on siirtynyt elokuvaan puhtaana ja miellyttävänä, ilman ylilyöntejä tai alisuorituksia. 60-lukulainen miljöö, kummalliset ihmiset, kipeän hauskat anekdootit kuten miehisen uhon täyteinen hääjuhla ja isoisän synttärit on toteutettu tyylikkäällä otteella, samoin fantasianomaiset mielikuvitusmatkat.
Mainitut absurdit ainekset, esimerkiksi lapinnoidan juomien kirvoittama trippailu, on saatettu valkokankaalle sujuvasti, eikä fantasiaosioita ole jätetty kokonaan pois, mikä on ehdoton plussa. Nuo kummallisuudet elävöittävät kerrontaa aivan samoin kuin ne tekevät kirjassakin sen sijaan, että ne tuntuisivat mitenkään päälleliimatuilta. Myöskään lukuisia outoja henkilöhahmoja ei ole onneksi kuitattu hassuina kylähulluina. Näyttelijävalinnat ovat varsin onnistuneita. Jarmo Mäkinen Niilan sadistisena ja himouskovaisena isänä on rooliinsa itsestäänselvyys, samoin Kati Outinen alistuvana ja nöyränä äitinä. Pikku-Niilaa ja Mattia esittävät Tommy Vallikari ja Niklas Ulfvarson toimivat kameran edessä luontevasti ja uskottavasti.
Reza Bagher kertoo poteneensa rimakauhua alkaessaan ohjata elokuvaa lähes kansallisomaisuuden asemaan nousseesta teoksesta. Turhaan: kaikesta näkee, että ohjaajan on täytynyt todella ymmärtää romaania ja sen teemoja. Kirjan perimmäinen henki kulminoituu valkokankaalla ansiokkaasti ja elävästi. Lestadiolaisuus, täysinäisen identiteetin puute Suomen ja Ruotsin välimaastossa ja rock'n'roll symbolina uusille tuulille ja kaipuuna maailmalle, jonnekin jossa tapahtuu jotain, tuodaan ilmi lämpimän mukaansatempaavasti ja myös hirtehisen hauskasti. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, tyylikäs, romaanille uskollinen teos.