Resident Evil: Afterlife

/ / GENRE ENSI-ILTA 17.09.2010 TÄHDET

Ennakko-odotuksista poiketen löyhästi samannimiseen tietokonepelisarjaan perustuvien Resident Evil -elokuvien viimeisin osa nousee vuonna 2002 ilmestyneen ensimmäisen toimintakauhun rinnalle joukon parhaaksi. Kieltämättä siihen ei paljon vaadita katastrofaalisten väliosien Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (2007) jälkeen. Afterlife nollaakin surkeiden elokuvien pahimpia typeryyksiä alkutoimintajakson aikana, jonka jälkeen entistä inhimillisempi Alice (Milla Jovovich) voi rauhassa jatkaa sarjalle oleellisten uusien typeryyksien tekemistä.

Elokuvan huonoin puoli onkin, että varsinkin alkupuolen asioita ymmärtääkseen katsojan olisi pitänyt nähdä edelliset luokattomat osat. Toisaalta niidenkään näkeminen ei riitä selittämään kaikkia uutuuden tapahtumia. Se ei vaivaudu itsekään perustelemaan monia seikkoja, mikä ehkä on vain hyvä, sillä hirvittävän hölmön dialogin paras puoli on, ettei sitä ole kovin paljon. Katsojalle riittänee tietää, että umpipaha Umbrella-yhtiö on päästänyt karkuun viruksen, joka toimii selityksenä mitä omituisemmille peleistä tutuille olennoille ilman sen kummempia perusteluja.

Juonentapaisessa Alice seuraa radiolähetystä, joka lupaa maailmanlaajuisen mutatoituneiden epäkuolleiden armadan aiheuttaneesta viruksesta vapaata paratiisia. Lähetyksen alkuperän selvittäminen johdattaa Alicen Los Angelesiin, jossa hän kohtaa zombien ympäröimään jättimäiseen vankilakolossiin linnottautuneeseen kouralliseen eloonjääneitä. Käytännössä juoni koostuu lonkeromutanttizombien rivihahmojen kimppuun käymisten ja Alicen akrobaattisten taistelukohtausten verisestä vuorottelusta. Kokonaisuus tarjoaa enemmän roiskuvaa toimintaa kuin oikeaa, jännitystä herättävää kauhua.

Afterlife on ensimmäinen kolmiulotteisena kuvattu Resident Evil -elokuva, ja oli itse elokuvasta mitä mieltä tahansa, se on yksi parhaista modernin 3D-villityksen hyödyntäjistä. Se toki lennättää kuvastoaan yleisöä kohtaan, mutta vaikutuksen tekee varsinkin alkupuolen kuvaan tullut syvyys, joka ei todellakaan sovellu korkeanpaikkakammoiselle. Huimaukseen vähemmänkin taipuvalle katsojalle mahtipontiset kamera-ajot tuovat onton olon vatsanpohjaan.

Parasta antia elokuvassa onkin kuvaus, joka ylivisualisoi yksinkertaisemmatkin kohtaukset ja pakottaa katsojan pitämään näkemästään. Yhdistettynä tekijöiden haudanvakavaan suhtautumiseen hölmöön aiheeseensa lopputulos on herkullinen sekoitus tahatonta huumoria ja viihdyttävän vaikuttavaa väkivallalla leikittelyä ja herkuttelua.

Jouni Vikman

Tähdet: ★★★


Aiheeseen liittyvät elokuvat