Isänsä kuoleman jälkeen nuori ja kaunis Lily avaa pitkään haaveilemansa kukkakaupan äitinsä varoituksista huolimatta. Oman putiikin kylkiäisinä hän saa uuden ja eksentrisen parhaan ystävän sekä komean ja lihaksikkaan miestuttavuuden, joka käy kuumana kukkakauppiaaseemme ja on vieläpä äveriäs neurokirurgi. Mutta siis voi itku – juuri, kun homma sitoutumiskammoisen komistuksen kanssa ottaa tuulta siipiensä alle, kuvioihin palaa kouluaikainen rakastettu, josta on kasvanut salskea, kaupunkiin menestyvän ravintolan perustanut huippukokki!
Jos Se päättyy meihin -elokuvassa sataisi lunta, sitä voisi erehtyä kuvittelemaan joulun aikaan monen elokuvan voimin päivässä esitettäväksi toiveajattelufantasiaksi, jossa yrityksen perustamiseen riittää nättien kuvien piirtely ja kituuttelun sijaan aina on varaa trendikkäisiin releisiin, tilaviin asuntoihin ja hienostoravintoloihin, kun rakkaus ja raha kävelevät ovesta sisään.
Alkua katseleekin yhtäaikaa huvittuneena ja tyrmistyneenä hahmojen ladellessa tönkköä dialogia, jollaista kukaan oikea ihminen ei ikinä päästäisi suustaan. Samoin huvittaa tuotesijoittelu, joka onnistuu saamaan kuvaan tiettyjä tuotteita ja asusteita, vaikka ne kontekstiin tavallaan kuuluvatkin eivätkä aivan silmille hypi. Asiaa kieltämättä auttaa kaunis kuvaus, joka hivelee niin esineitä kuin kaupunkimaisemia ja niissä sekoilevia, yliluonnollisen näyttäviä ihmisiä.
Hieman yllättäen romanttiseen hömppään tulee kuitenkin särö, joka tekee tarinasta teemoiltaan yhtäkkiä kiinnostavampaa katsottavaa. Unelmahöttöfantasiaan sekaan tulee elementti, joka on turhankin monelle naiselle realismia. Se myös toimii asettaessaan kepeän alun tavallaan uuteen kontekstiin: unelman sijaan se onkin nyt panos, jota ratkaisuja tehdessä on pohdittava.
Pienen otoksen kyselyni perusteella käänne toimii myös oletetussa kohderyhmässäkin, joten ehkä teatteriin kannattaa mennä etukäteistietoa niin paljon kuin mahdollista vältellen.
Käsikirjoittaja Christy Hallille ja ohjaajana toimineelle, yhtä pääosista esittävälle Justin Baldonille on nostettava hattua. He ovat onnistuneet tekemään Colleen Hooverin menestyneen kirjan tarinasta sovituksen, joka ei tee aiheestaan spektaakkelia, joka huipentuu suureen välienselvittelyyn. Se käsittelee sitä tavalla, joka tuntuu realistiselta, vaikka sen kehykset ovatkin hömppää. Juuri tällä tavalla ihmisten voisi kuvitella epäilevän kokemaansa ja keksivän sille puolusteluja ja selityksiä.
Koko hoito lepää kuitenkin pitkälti Blake Livelyn harteilla. Hänessä on charmia ja uskottavuutta, joka saa hyväksymään Lilyn elämän käsi/naama-hetkiäkin. Muutenkin roolitus toimii; koomikko Jenny Slate on juuri sellainen outo hörhöystävä, jollaista Lilyn kaltainen nainen tarvitsee rinnalleen tuntuakseen uskottavalta. Baldoni on vatsalihaksineen kuin romanttisen kioskikirjallisuuden kannesta ulos astunut haavekönsy, joka saa vastaansa Brandon Sklenarin jokamiehen.
Jouni Vikman