Salakavalasti ja tiukasti otteeseensa kietova dokumentti, jonka aiheena on universaali kieli nimeltään musiikki.
On hieman arveluttavaa vertailla Kaurismäen veljeksiä keskenään, mutta eräässä asiassa Mika on pikkuveljeään edellä: hän ei ole pelännyt uusiutua. Vielä 1980-luvulla maineikas veljespari teki hyvin samantyylisiä elokuvia, mutta siinä missä Aki on keskittynyt hiomaan tuttua konseptia, on Mika lähtenyt kartoittamaan aivan toisenlaisia alueita. Tästä on todisteena muun muassa useampikin kehuttu dokumentti Brasilian musiikkielämästä.
Brasilia on läsnä myös Mika Kaurismäen uusimmassa dokumentissa, joskin tällä kertaa sivuroolissa. Sonic Mirror on nimittäin elokuva musiikista. Se havainnollistaa, kuinka rytmi kuuluu erottamattomasti ihmisen elämään, ja miten se voi puhutella meitä tavalla, johon mikään tunnettu kieli ei kykene.
Dokumentin keskushenkilönä on legendaarinen jazzrumpali Billy Cobham. Muun muassa Miles Davisin ja Peter Gabrielin kanssa työskennellyt rumpali suhtautuu musiikkiin ikään kuin universaalina kielenä, jota jokainen kulttuuriin katsomatta ymmärtää. Ajatusta demonstroidakseen Kaurismäki ja Cobham ovat jakaneet elokuvan kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Cobham esiintyy Espoo Big Bandin kanssa Suomen April Jazz -festivaaleilla, toisessa tutustutaan Brasilian villeihin katurytmeihin ja kolmannessa rumpali esiintyy nigerialaismuusikoiden avustuksella salilliselle sveitsiläisiä autistipotilaita.
Jako toimii erinomaisesti ja sen kautta elokuvan sanoma tulee onnistuneesti selväksi. Kukin osio tapahtuu täysin muista poikkeavassa ympäristössä, mutta paikasta riippumatta musiikki hallitsee tilannetta herkeämättä ja nappaa niin valkokankaalla kuin elokuvateatterissakin istuvan yleisön vaivatta otteeseensa. Mitä alitajunnan kolkkaa musiikki sitten stimuloikaan, se tuntuu vaikuttavan jokaiseen ihmiseen voimakkaasti.
Suomen konsertti on kenties dokumentin tavallisinta antia, eli perusvarma konserttitallenne, joka viihdyttää etenkin jazzista pitäviä. Brasilian kohtauksissa päästään jo syvemmälle aiheeseen, kun rytmillistä iloittelua tulvii vastaan Salvadorin jokaisen nurkan takaa. Brasiliassa kaikki elämä tuntuu sykkivän kuulumattoman biitin tahtiin ja ihmiset pitävät musiikkia tärkeänä osana identiteettiään. Cobhamin jamisessiot nuorten lasten kanssa ovatkin nautinnollista kuultavaa.
Elokuvan huipentuma on kuitenkin konsertti Sveitsin autistihoitolassa, jossa potilaita kehotetaan ottamaan osaa esitykseen jonkun rytmisoittimen avustuksella. Autistien spontaanit reaktiot ja riemunkiljahdukset todistavat vakuuttavasti, että muusikoiden ja hoitolan asukkien välille syntyi tilanteessa yhteys, jollaista harva psykologi kykenisi luomaan yhtä nopeasti.
Cobhamin ja muiden dokumentissa esiintyvien muusikoiden taito on tietenkin elintärkeä osa elokuvaa, mutta yhtä lailla Sonic Mirror on Mika Kaurismäen juhlaa. Ohjaaja on koostanut epäilemättä valtavasta määrästä kuvamateriaalia johdonmukaisen kokonaisuuden, joka hengittää vapautuneesti. Filmi sisältää useita pitkiä soittokohtauksia, joissa ei ole sanoille lainkaan sijaa, ja jokainen niistä säilyy käsin kosketeltavan intensiivisenä alusta loppuun. Katsoja tulee ikään kuin salakavalasti tempaistuksi keskelle tapahtumia, mikä on jo yksinään oiva todiste Kaurismäen taidoista.