J.J. Abramsin ohjaama Star Trek (2009) oli vanhan elokuvasarjan uudelleenkäynnistäjänä poikkeuksellisen onnistunut. Se loihti visuaalisesti tenhokasta toimintaa unohtamatta alkuperäisen saagan keskeistä älyllistä ja emotionaalista ydintä, kapteeni Kirkin (Chris Pine) ja herra Spockin (Zachary Quinto) välistä suhdetta. Tunteillaan operoivan Kirkin ja rationaalisen vulkaanin välisten näkemysten konflikti tarjosi, ja tarjoaa yhä, väylän käsitellä ajankohtaisia aiheita.
Siinä missä ensimmäinen Star Trek pysytteli arvomaailmaltaan suhteellisen neutraalina, on sen turboahdettu jatko-osa, Star Trek Into Darkness, poliittisesti relevantimpi. Käytännössä se asettaa jälleen vastakkain ne tunnepohjaisen koston ja maltillisen järkiajattelun ääripäät, jotka olivat jo edeltäjässä ajankohtaisia: Kirk on helppo nähdä George W. Bushin kaltaisena vanhakantaisena republikaanina, Spock taas uutta alkua edustaneena Obamana. Tällä kertaa tapahtumista löytyy kuitenkin enemmän yhtymäkohtia Yhdysvaltain tuoreeseen sotahistoriaan.
Kirkin cowboy-luonteelle tulee käyttöä, kun muinaista soturirotua edustava Khan (Benedict Cumberbatch) käy Yhdistyneiden planeettojen liiton kimppuun ja tulee siinä sivussa surmanneeksi Kirkin oppi-isän (Bruce Greenwood). Kostoretkestä Klingonien planeetalla piileksivän Khanin perään tulee henkilökohtainen, ja siinä mielessä elokuvan nimi on perusteltu. Kirkille seikkailu on väylä voittaa oma kostonhimonsa ja toimia protokollan mukaisesti. Lopulta julma Khan voitetaan kuitenkin nimenomaan sokealla raivolla.
Elokuvan mielenkiintoisin ja samastuttavin hahmo on jälleen Spock – ei siksi, että ihmisinä voisimme samastua vulkaanin ehdottomaan ajatusmaailmaan, vaan koska hän pystyy perustelemaan tekonsa järjellä. Kun Kirkin toiminta pohjaa aidon kristityn tapaan sokeaan uskoon, on Spockin joka käänteessä mietittävä tekojensa syitä ja seurauksia.
Siksi onkin elokuvan arvomaailman kannalta paljastavaa, mitkä lopulta ovat sen katarttisimmat hetket. Ne liittyvät Spockin inhimillistymiseen, jonka seurauksena hän omaksuu ne Kirkin ominaisuudet, jotka hänet elokuvassa lopulta pelastavat. Tässäkin mielessä filmi on onnistunut retroseikkailu, sillä sen arvot ovat suoraan alkuperäisen televisiosarjan ajasta. Hyvä vastaan paha.
Retrohengellä perustellaan myös filmin seksistisyys. On yksi asia tuoda tarinaan mukaan solakka vaaleaverikkö (Alice Eve), jonka itsestään selvä funktio on tyydyttää Kirkin maskuliiniset pyrinnöt. Tämä voidaan vielä sivuuttaa silmäniskulla. Toinen asia sen sijaan on tyystin syyttä riisua tämä hahmo alusvaatteisilleen kesken toiminnan.
Kerronnaltaan elokuva nikottelee lupaavan alun jälkeen, eikä sen antagonisti lopulta ole järin mieleenpainuva. Häneen liittyvä valtava historiallinen painolasti jää myös viitteeksi, joksikin, johon ei ole jaksettu syventyä. Into Darknessonkin lopulta vanhakantainen villin lännen seikkailu, jossa pahuutta ei tarvitse problematisoida. Se on paljon lähempänä Die Hardia kuin Yön ritaria.
Onneksi Kirkin ja Spockin välille on kirjoitettu jälleen runsaasti toimivaa sanailua, josta muutkin aluksen hahmot saavat osansa. Eritoten Bonesin (Karl Urban) torvilla metaforilla puhuvalle lääkärille piikitellään paikoin terävästi. Dialogi on ehdottomasti elokuvan herkullisinta antia ja kantaa tavanomaista seikkailua varsin pitkälle.
Kun toiminta rajataan satuympäristöön, jossa hyvän tiedetään lopulta voittavan pahan, on seikkailusta paras tehdä mahdollisimman mieleenpainuva. Tässä J.J. Abrams ja hänen käsikirjoittajansa Roberto Orci, Alex Kurtzman ja Damon Lindelof onnistuvat vain puolittain. Vauhti pysyy tapissa, mutta alkupuolisko tuntuu lopulta vain viimeisen mittelön pohjustukselta – ja siitä puuttuu puhti.
Siksi filmin lopetus, jossa Enterprise lähtee jälleen uuteen seikkailuun, lupailee lopulta mielenkiintoisempaa matkaa kuin se reilu kaksituntinen, jonka katsoja on juuri kahlannut läpi. Viimeinen kohtaus tuntuukin liki anteeksipyynnöltä: “malttakaa, seuraavalla kerralla näette jotain todella upeaa.”
Star Trek Into Darkness -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa