Thomas Vinterbergin ohjaama Submarino on vuoden synkeimpiä elokuvia: vinoutunut perhekronikka, jossa kahden veljeksen surulliset tarinat kulkevat rinnakkain Kööpenhaminan keskustassa ja sen laitamilla. Harmaa kuva tarjoaa oivan vastakohdan taannoiselle tutkimukselle, jonka mukaan tanskalaiset ovat maailman onnellisin kansa.
Lyhyt prologi antaa lähtökohdan: kymmenvuotiaat veljekset (Sebastian Bull Sarning ja Mads Broe) joutuvat huolehtimaan vauvaikäisestä sisaruksestaan, kun vanhemmat ovat poissa. Koulun tai perheillallisten sijaan arki rytmittyy sen mukaan, koska äiti malttaa saapua kotiin – vain sammuakseen keittiön lattialle. Isää ei nähdä lainkaan.
Leikkaus nykypäivään näyttää ankaran lapsuuden seuraukset. Keskiöön nousee veljeksistä vanhempi, Nick (Jakob Cedergren) – punttisalilla päivät viihtyvä puolijuoppo, joka asuu törkyisessä asuntolassa muiden leivänsyrjästä vieraantuneiden seassa. Naapurista löytyy vakituinen sänkykumppani Sofie (Patricia Schumann), mutta yhteiset hetket eivät tuo mielenrauhaa.
Isoveljen vaistoaan Nick harjoittaa ylipainoiseen ystäväänsä, Ivaniin (Morten Rose), jolla on vaikeuksia suhtautumisessaan vastakkaiseen sukupuoleen. Kun käy selväksi, ettei Ivania voi auttaa, on se jälleen uusi naula voimattoman Nickin arkkuun. Hänen omasta lapsuudestaan muistetaan, kuinka tämä ei ole kyennyt pelastamaan perheen kuopusta.
Vajaan tunnin kohdalla fokus vaihtuu Nickin nimettömäksi jäävään pikkuveljeen (Peter Plaugborg), jonka elämää leimaa sama voimattomuuden tunne. Vaimo on lähtenyt ja mies jäänyt yksin viisivuotiaan poikansa, Martinin (Gustav Fischer Kjærulff) kanssa. Yksinhuoltajan arkea varjostaa huumeriippuvuus, jonka tämä yrittää pitää salassa niin Martinilta kuin sosiaalitädeiltäkin.
Veljesten tarinat kohtaavat vain hetkittäin, eivätkä ne kulje ajallisesti samaa tahtia. Kronologinen epäsuhta korostaa kaksikon välistä vaillinaista suhdetta ja sitä, miten kumpikin suhtautuu ympäröivään maailmaan. Maailmaan, joka tuntuu värähtelevän täysin eri taajuuksilla.
Kelmeät värisävyt ja tiukka kuvarajaus korostavat elokuvan makaaberia syrjätodellisuutta, Charlotte Bruus Christensenin kamera poimii rujot detaljit niitä liikaa korostamatta. Kun jatkuvalle alakulolle ei juuri luoda kontrastia, uhkaa ylitsepursuava aneemisuus kääntyä itseään vastaan. Viimeinen näytös on katsojan kannalta kaikkea muuta kuin palkitseva.
Valinta on ehkä tietoinen: hahmot eivät saa ravisteltua itseään irti syöksykierteestä, spiraali osoittaa väistämättä pohjaa kohti. Avainrooliin nousee nuori Martin, jolla yhä on toivoa. Viimeinen kohtaus paitsi saattaa yhteen Nickin ja tämän pikkuveljen tarinat, myös avaa portin tulevaan. Olisiko Martinista suvun kirouksen katkaisijaksi?
Jonas T. Bengtssonin samannimiseen romaaniin perustuva käsikirjoitus on Tobias Lindholmin ja ohjaaja Vinterbergin käsialaa. Jälkimmäisen ura on viime vuosina hiipunut – Submarino palauttaa uskoa tekijään, jonka huippuhetki on yhä 12 vuoden takainen dogma-klassikko Juhlat.
Anton Vanha-Majamaa
Tähdet: ★★★
Submarino – Traileri