Susie Bannon (Dakota Johnson) matkaa Berliiniin koe-esiintymään kuuluisalle tanssiakatemialle. Luonnonlahjakkuus kiehtoo taiteellista johtajaa madame Blancia ja pian Susie tanssii akatemian kuuluisimman teoksen haastavaa pääosaa. Samaan aikaan psykiatri Josef Klemperer tutkii potilaansa, tanssiakatemian oppilaan Patricia Hinglen katoamista. Pat oli vakuuttunut, että akatemian henkilökunta koostuu noidista, jotka yrittävät ottaa Patin kehon haltuunsa. Lienevätkö noidat nyt Susien perässä vai oliko kaikki vain Patin pään sisällä?
Luca Guadagninon versio Suspiriasta on joko vuoden huonoin tai hienoin elokuva. Se ei tarjoa helppoja vastauksia eikä ole helppo kokemus; Suspiria on elokuva, joka täytyy kokea pelkän katsomisen sijaan. Dario Argenton alkuperäinen, vuonna 1977 julkaistu versio on kulttiklassikko ja hyvästä syystäkin. Kyseessä oli visuaalisesti häkellyttävän hyvä kauhuteos. Guadagninon elokuva eroaa siitä monin tavoin ja lopputulos on omilla jaloillaan tukevasti seisova elokuva.
Uusintaversiot ovat tunnetusti huonomaineisia ja usein epäonnistuneita, mutta Suspiria on harvinaisen onnistunut. Guadagnino ja käsikirjoittaja David Kajganich ovat ottaneet Argenton elokuvasta vain asetelman mutta rakentaneet täysin erilaisen elokuvan niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin. Se ei yritä olla samanlainen Argenton mestariteoksen kanssa, sillä Guadagnino ymmärtää ettei koskaan onnistuisi siinä. Ohjaaja kunnioittaa vanhempaa versiota tekemällä samasta aiheesta täysin eri version. Näin vanhaa elokuvaa ei tahrita, mutta pääsemme kurkistamaan Guadagninon mestarillisen mielen versioon aiheesta.
Suspiriassa kaikki elokuvan elementit ovat täydellisessä harmoniassa keskenään ja täydentävät toisiaan. Elokuvan tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja hienosti kuvattuja. Koreografioiden ja tanssijoiden fysiikka korostuu Walter Fasanon leikkauksessa. Sen ansiosta kohtauksissa tuntuu tanssijoiden kehon paino sen osuessa lattiaan tai kun heitä riepotellaan demonisesti.
Suspiria vaatii katsojalta paljon; mikäli ei pääse sen juoneen ja tunnelmaan sisälle heti alusta lähtien, on liian myöhäistä. Suspiria ei ole yksinkertainen elokuva, vaikka sen juonta onkin helppo seurata. Se on taiteellinen ja Guadagnino on hakenut visuaalista inspiraatiota Rainer Werner Fassbinderin elokuvista. Suspiria on verhoiltu maanläheisten, murrettujen värien ja harmaiden sävyillä. Kaksi ja puolituntinen elokuva, jossa ei tapahdu läheskään niin paljon kuin odottaa, vaatii hyviä pakaralihaksia ja pitkää pinnaa, mutta Suspiria palkitsee uskolliset seuraajansa.
Suspiria on joko yhden tai viiden tähden elokuva. Sitä on vaikea arvioida objektiivisesti, sillä Suspiria on subjektiivinen elokuvakokemus. Se imaisee sisäänsä, ja parhaimmillaan Guadagninon elokuvalla on humalluttava vaikutus katsojaan. Pahimmillaan se on kuitenkin vaikea, tekotaiteellinen ja jopa tylsä tekele. Darren Aronofskyn viime vuotisen Mother! -elokuvan tapaan myös Suspiria jakanee yleisöjen mielipiteet.