Vuonna 1736 syntynyt Ann Lee (Amanda Seyfried) työskenteli lapsena kehräämössä ja aikuisiällä mielisairaalassa. Mitä vanhemmaksi nainen varttui, sitä enemmän hän alkoi kivun ja trauman seurauksena nähdä uskonnollisia välähdyksiä. Ystävät esittelevät Annin ja hänen veljensä William Leen Jane ja James Wardleylle (Stacy Martin ja Scott Handy). Pariskunnan perustama shaker-lahko on mielenkiintoinen, sillä seurakunnan yhteys ei synny puhumalla vaan laulun ja tanssin kautta. Juuri tämä eriskummallinen lähestymistapa erottaa elokuvan muista musikaaleista.
The Testament of Ann Lee on tositapahtumien inspiroima, ja sijoittuu 1700-luvun puoliväliin. Leen kokemukset neljästä keskenmenosta ja kivuista synnyttivät näkyjä, joiden myötä nainen alkoi uskoa olevansa Kristuksen ruumiillistuma. Vuonna 1774 Ann Lee matkusti pienen seurueensa kanssa Amerikkaan perustamaan omaa seurakuntaansa, sillä Britanniassa erilainen uskonnonharjoitus alkoi kohdata vainoa.
Puvustus ja lavastus tuntuvat koko elokuvan ajan autenttisilta. Manchesterin likaiset sellit sekä heinän ja mudan täyttämät kadut toimivat vahvana kontrastina amerikkalaisiin kivisiin ja avariin katuihin ja rakennuksiin. Pienet yksityiskohdat puvustuksessa, kuten hihojen varret ja kaavut, näyttävät uskottavilta, vaikka ompelukoneen saumoja näkyy paikoin.
Käsikirjoittajapari Brady Corbetin ja Mona Fastvoldin aiempi elokuva The Brutalist huokui arkkitehtuurista intohimoa ja sama näkyy shaker-liikkeen rakennusten pohjapiirrustuksissa. Puiset pohjapilarit ja huoneiden tilaratkaisut näyttävät tilavilta ja kauniilta. Tuolien sijoittelu seinille mahdollistaa avaran ja käytännöllisen tilan ryhmän tanssikohtauksille. Myös valkoiseksi maalatut seinät ja symmetriset ikkunat on toteutettu pikkutarkasti. Elokuvan teemaan sopiva sanonta ”Tee kaikki työsi niin kuin ajattelisit eläväsi tuhat vuotta ja niin kuin tekisit, jos tietäisit kuolevasi huomenna”, kulkee läpi kaikessa, mitä yhteisö rakentaa aina tuoleista rakennusten pilareihin.
Elokuvan musiikki tuntuu siltä kuin sen elementit olisivat eri tahdeissa mutta kuulostaa kauniilta. Daniel Blumberg luo välillä erittäin haahuilevia sointuja ja rytmejä toimivalla tavalla, joka korostuu etenkin henkeäsalpaavissa kamera-ajoissa. Miehen ote käyttää jousisoittimia, kuten selloa ja alttoviulua, on aavemainen, ja vaikka soinnut kuulostavat ajoittain epävireisiltä, se on silti tarkoin harkittua ja hallittua. Soinnut vievät tarinaa ja tunnelmaa eteenpäin ja antavat kohtauksille sopivat teeman.
Musiikin ohella elokuva tarjoaa visuaalisesti kauniin performanssin, josta vastaa tanssija ja koreografi Celia Rowlson-Hall. Hänen kosketuksensa keholliseen rytmikkyyteen luo taianomaisesti keinuvan vaikutuksen. Nyrkiniskut laivan kannella ja performanssinen rintakehän rytmikäs takominen tuntuvat aluksi oudoilta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vankemmaksi kokonaisuus ja koreografia muodostuu.
Teoksen heikkous on neljän vuosikymmenen käsitteleminen hieman yli kahdessa tunnissa. Tarinan seuraamista helpottavat vuosiluvut, jotk näkyvät aina uuden luvun alussa. Jokaiseen uuteen vuosilukuun tottuminen kestää kuitenkin oman aikansa, minkä vuoksi sivuhahmot jäävät kapeiksi ja ote alkaa loppua kohden lipsua. Elokuvan taiteelliset väläykset pohjautuvat Hannah Cohoonin teokseen The Tree of Life.
Elokuva ei kuitenkaan ole mikään täydellinen mestariteos, sillä esimerkiksi Annin William-veli (Levis Pullman) jää varjoon, eikä hänen motiivejaan tai rakkauselämäänsä pohjusteta, vaikka hän oli merkittävässä asemassa liikkeen sanansaattajana. Amanda Seyfriedin Ann Lee pitää kokonaisuuden kuitenkin kasassa. Naisen tuska ja sinnikkyys tuntuvat aidoilta ja käsinkosketeltavilta. Pienet ilmeet kasvonpiirteissä ja kehollinen kielessä on uskomattoman hienovaraisesti näytelty, nimenomaan ei sanoin vaan elein.
Sivuosien näyttelijöistä parhaiten jäi mieleen Leen seuraaja Mary Partington (Thomasin McKenzie), joka toimii myös elokuvan kertojana. Ei pelkästään Maryn sympaattisen luonteen vuoksi vaan hahmon hyväsydämellisyyden ja tavan käsitellä lahkon historiaa.
The Testament of Ann Lee on taidonnäyte historiallisesta musikaalista, jonka kaltaista ei ole juuri aiemmin nähty. Teoksen tapa käsitellä uskontoa ja uskoa on hienovarainen, ja se tuo esiin ajankuvaan olennaisia teemoja, kuten tasa-arvoa ja yhteiskunnan hierarkisia ongelmia. Hypnoottinen ote shaker-yhteisön tapaan lähestyä yhteisellisyyttä on lumoava. Tunnelmaltaan ja estetiikaltaan teosta voisi kuvailla niin, että elokuva näyttää siltä kuin Robert Eggers olisi tehnyt kultista musikaalin.
Werneri Pihlajamäki