Tyttö ja kettu on vehreä kuvaluettelo metsän eläimistä, joiden lomassa ketusta pakkomielteen saanut tyttö uuvuttaa tämän ystäväkseen ja eläväksi pehmolelukseen.
On olemassa kirjoittamaton sääntö, että kun lapsi kävelee elokuvassa metsään, siellä laulavat yhden aarin kokoisella alueella kaikki linnut kakadusta varpuseen ja telmivät sulassa sovussa ainakin jänis, hirvi, kettu, karhu, ilves tai ahma ja ehkä käärme tai hämähäkki. Viimeksi mainituille on laitettu päähän karnevaalihattu tai sitten ne häädetään muualle sihisemään, jotta katsojilla säilyisi illuusio siitä, ettei ihanassa metsässä ole tilaa kuin ihanille eläimille. Tytössä ja ketussa päiväeläinrepertuaari esitellään missikisamaisesti heti alkuun ja yöeläimet elokuvan loppupuolella.
Tyttö ja kettu siis täyttää kaikki kriteerit, joita nuoren ihmisen ja luonnon kanssakäymisestä kertovalta elokuvalta odotetaankin. Teos kuitenkin poikkeaa kaltaisistaan siinä mielessä, ettei siitä oikein osaa sanoa mihin sillä pyritään. Se tuntuu liian lapselliselta tullakseen otetuksi vakavasti, mutta samalla liian arkiselta ollakseen lapset täysillä mukaansa tempaiseva seikkailuelokuva. Kettu jää liian vieraaksi, jotta sen puolesta voisi tosissaan jännittää tai pitää sille peukkuja.
Muistan lapsuudessani kokeneeni lähes poikkeuksetta ihmisen ja eläimen ystävyydestä kertovien elokuvien ensimetreillä kateutta niitä etuoikeutettuja lapsia kohtaan, jotka pääsivät ystävystymään villieläinten kanssa, kunnes jossain vaiheessa kertomusta huomasin hyväksyneeni heidät. Tuhisevaa kettua kesyttänyt ranskalaistyttö palautti minut siinä mielessä takaisin lapsuuteen, että toivoin elokuvan loppuun asti ketun lähtevän käpälämäkeen ja jättävän määräilevän kakaran leikkimään kotia toisten ihmislasten kanssa. Ei kettua voi käskeä seuraamaan tai johdattamaan johonkin haluamaansa paikkaan. Ei se ole mikään pehmolelu, vaan villi petoeläin, joka tappaa syödäkseen ja metsästää ennemmin yksin kuin kukkasia poimivan tytöntyllerön kanssa.
Elokuva loi muutenkin maailman marssijärjestyksestä kuvan, kuin metsät ja niiden eläimet olisi luotu tänne vain ihmisten viihdykkeeksi. Tosin kermakaramellimainosta muistuttavassa loppuyhteenvedossa äidiksi varttunut tyttö kertoo omalle lapselleen viisaasti siitä, kuinka eläimiä ei voi omistaa ja miten hänellä itsellään meni aikoinaan rakastaminen ja omistaminen sekaisin. Se tuntuu kuitenkin varsin irralliselta ja siinä määrin tylsästi esiin nostetulta sanomalta, että uskoisin lasten muistavan lopputekstit kyseistä moralisointia tarkemmin.
On Tytössä ja ketussa hyvääkin. Se on nimittäin kuvattu hienosti, ja niin jylhät vuorimaisemat kuin vehreät metsätkin tarjoavat oivan puolitoistatuntisen kaupungin hälyn ulkopuolella. Erityisen hienona on mainittava kohtaus, jossa tyttö ja kettu istuvat vuoren kielekkeellä ja katselevat alas tytön kotitalolle. Se näkymä oli upea.