Kun elokuvalla on kolme ohjaajaa, seitsemän käsikirjoittajaa (plus yksi tarinasta kreditoitu taho) ja viisi tuotantomaata, on aika selvää, että lopputulos on pakostakin melkoinen sillisalaatti. Periaatteessa ei ole mitään vikaa, jos vuoden viimeisestä elokuvasta löytyy vähän jotakin vähän jokaiselle. Yleensä tuloksena on kuitenkin ennemmin ei mitään kenellekään -tapaus. Ihan niin pitkälle ei Vimmaisten tassujen tapauksessa mennä, mutta kieltämättä siinä on pahasti toisiaan poskelle lyöviä elementtejä.
Elokuva perustuu Mel Brooksin vuoden 1974 hauskaan lännenkomediaan Liekehtivät satulat (mikä osaltaan selittää lukuisat käsikirjoittajat), jossa perinteiseen kuvastoon sopimaton sheriffi päätyy suojelemaan pientä yhteisöä keinottelijoiden juonilta. Vimmaisissa tassuissa tarina on päätetty upottaa feodaalisen ajan Japaniin samuraineen ja muine länsimaisin silmin nähtyine itämaisine elementteineen.
Kissojen asuttamassa maassa hallitsevan shogunin suosioon pyrkivä paikallinen johtohahmo Ika Chu haluaa hävittää hulppean palatsinsa näköalaa haittaavan pikkukaupungin. Kun sen asukkaat pyytävät avukseen samuraita, Ika Chu juonii virkaan koiran, joita ei valtakunnassa katsota hyvällä. Hank-hauva on autuaan tietämätön ennakkoluuloista ja haluaa vain ihailemansa kaltaiseksi, heikkoja puolustavaksi samurai-sankariksi.
On helppo kuvitella, että alkukitkan jälkeen luvassa on harjoittelumontaaseja ja sankariksi kasvamista. Lopussa tietysti yhteisymmärrys jälleen natisee juuri ratkaisevan lopullisen yhteenoton kynnyksellä.
Brooksin huumori on matalaotsaisuudessaankin aikuista. Se ei myöskään ole aina vanhentunut kovin arvokkaasti – ja milloin on, se on toistossa kulunutta. Se tuntuu oudolta lapsille suunnatussa, eläväisiä ja liioiteltuja kissa- ja koirahahmoja sisältävässä animaatiossa, eikä aina osu maaliin kovin iskevästi. Suomi-versiossa kuvioon kuuluvat myös kääntämistä uhmaavat sanaleikit.
Joskus ratkaisut ovat käsittämättömiä. On esimerkiksi vaikea keksiä, kenen mielestä on ollut hyvä idea, että palatsissa on valtava vessanpönttö. Siis useamman kerroksen kokoinen. Silti siitä ei saada irti edes vessahuumoria. Todennäköisesti monien käsikirjoittajien ideat ovatkin päätyneet tallomaan toisten vitsejä jalkoihinsa.
Suurimmassa osassa tapauksista itse vitsiä hauskempaa on oivaltaa, mistä Brooksin elokuvasta se on peräisin. On vaikea kuvitella, että lapsikatsojat – tai vuosikymmeniä vanhoja komedioita tuntemattomat katsojat yleensä – saisivat niistä edes sen verran hupia. Visuaalisesti Vimmaiset tassut on melkoisen pelkistetty, mutta sen eläinhahmot ovat ilmeikkäitä ja kissamaisuuksien hyödyntämisessä on jopa joitakin oivalluksia.
Elokuvan hauskimmaksi elementiksi jää häiriinnyttävästi Mel Brooksia muistuttava shogun-kissa, jonka äänenä maestro myös itse toimii alkuperäisellä ääniraidalla. Vaikka suomidubbi toimii varmasti riittävän hyvin perheen pienimmille, aikuiset saanevat enemmän irti englanninkielisestä versiosta, jolla Brooksin ohella kuullaan muun muassa Michael Ceran, Samuel L. Jacksonin, Ricky Gervaisin ja Michelle Yeohin ääntä.
Jouni Vikman