Berliinin elokuvajuhlien vahvat japanilaiset

Berlinalen kilpailusarjassa oli Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvan sushikokkauksen lisäksi muutakin japanilaista: kulttiohjaaja Sabun elokuva Mr. Long kilpailee myös Kultaisesta Karhusta ja siinäkin harjoitetaan ravintolabisnestä. Myös muu ohjelma tarjosi hyviä japanilaisia.

Sabu on hykerryttänyt suomalaisyleisöjä R&A:ssa esitetystä Postmanin hullusta juoksujuonesta alkaen. Mr. Longissa ei juosta, mutta muuta vauhtia piisaa alku- ja loppupuolen kohtauksissa, joissa päähenkilö, taiwanilainen palkkagangsteri Long (roolissa Wong Kar-wain ja Hou Hsiao-hsienin elokuvien vakitähti Chen Chang) joutuu ottamaan keikan kustua hatkat alleen ja pakenemaan Japaniin. Long piileksii haavojaan nuollen ränsistyneellä tehdasalueella, minne pieni puolitaiwanilainen poika alkaa tuoda hänelle vettä ja ruokaa. Pian Longia auttaa koko lähiö, perustaen Longille ruokakojubisneksen, missä taiwanilainen nuudelikeitto myy hyvin. Pojan huumeisiin retkahtanut äitikin alkaa palailla elämään ja romanssinkaltaista on ilmassa, kunnes naisen huumeisiin ja prostituutioon tutustuttanut sutenöörikööri paljastuu Longinkin viholliseksi. Yhteenotto on väistämätön.

Elokuva painelee hieman oudosti lajityypistä toiseen, aloittaen ja lopettaen Miike/Hongkong-tyylisellä räiskeellä, joissa Longin ylivoimaiset taistelutaidot testataan ja jatkaen kuin satutarinalla lähiöyhteisöstä, jossa kaikki ovat hyviä ja auttavat toisiaan. Mr. Longissa on kuitenkin hetkensä, vaikka palkintoja lienee turha odottaa.

Close-Knit.

 

Punavuoreen japanilaisen turistivirran elokuvallaan Ruokala Lokki aiheuttanut naisohjaaja Naoko Ogigami on tehnyt vahvan tarinan transnaisesta ja seksuaalivähemmistöistä nimeltä Close-Knit. Vaikka Japanin tv:ssä näkee transjulkkiksia höpöttämässä variety-ohjelmissa, on seksuaalivähemmistöjen esilletulo ollut arkielämässä vaikeampaa. Panorama-sarjassa nähdyn Close-Knitin tarina nähdään 11-vuotiaan Tomo-tytön silmin. Tomon haihattelevan yh-äidin häivyttyä jälleen kerran jonkun miehen matkaan, ottaa eno Tomon väliaikaisesti luokseen asumaan. Enon avovaimo on transnainen Rinko, jota Tomo aluksi vierastaa. Samaan aikaan Tomon luokkatoveria kiusataan homoksi. Rinko on kuitenkin Tomoa kohtaan huolehtivampi kuin Tomon oma äiti: 7-11:n valmisriisipallojen sijaan hän kokkaa hyvää ruokaa ja huolehtii Tomolle herkulliset koulueväät. Close-Knit käyttää neulomista vertauksena henkilöiden väliseen yhteyteen. Vähitellen heidän elämänsä kutoutuvat yhteen.

Tokyo Night Sky Is Always the Densest Shade of Blue.

Toinen vahva nuoremman polven ohjaaja on Yuya Ishii, jonka uusin elokuva Tokyo Night Sky Is Always the Densest Shade of Blue ansaitsee kiitosta siitä, että kerrankin Japanin nuorta 20-30-vuotiasta polvea kuvataan tavisduunareiden kautta: tyttö Mika on sairaanhoitaja, mutta yrittää tienata lisää tyttöbaaritarjoilijana kattaakseen isänsä pelivelat. Nuorimies Shinji on raksalla töissä. Heidän satunnaiset tapaamisensa johtavat hiljalleen kehittyvään suhteeseen. Sivuhenkilöt, Shinjin työkaverit Tomoyuki ja filippiiniläinen Andres ja huonon selkänsä kanssa raksatöissä sinnittelevä keski-ikäinen Iwashita tuovat lisäsävyjä henkilökaartiin. Yleisökeskustelussa ohjaaja kertoi pyrkineensä kuvaamaan sitä, miten kova paikka nuoremmalle polvelle Tokio on asua ja selvitä. Shinjin puolisilmäisyys (hän näkee vain yhdellä silmällä) on ohjaajan mukaan kommentti siitä, miten Fukushiman ydinonnettomuuden jälkeen todellisen tiedonsaanti asiasta oli hankalaa. Forum-sarjassa esitetty elokuva olisi kaivannut loppupuolella varttitunnin saksimista, mutta on muuten hieno ikäpolvikuvaus.

Ishiin elokuvalle päinvastainen tapaus on Koki Yoshidan elokuva Three Lights, joka sekin pyrkii kuvaamaan modernia elämää suurkaupungissa, mutta päätyy olemaan hahmottomasti etenevä kuvaus joukosta ihmisiä, joita ei edes erota toisistaan. Katsoja ei ole edes varma, minkä pariskunnan kotona kamera milloinkin on, asunnotkin kun näyttävät niin samanlaisilta. Kaikki henkilöt päätyvät äänittämään kokeellista musiikkia varastossa toimivaan studioon, mutta mitä varten, ei selviä oikein.

Retrospektiven kökkötehosteet

Berlinalen Retrospective-sarja on jo useana vuonna esitellyt löytöjä Tokion National Film Centeristä. Nyt vuorossa oli kahden restauroinnin paketti. Shigeji Oginon tekemä A Day After a Hundred Years, humoristinen animaatioelokuva tulevaisuudesta, onnistui ennustamaan sekä 2. maailmansodan että ihmettelemään mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan tullessaan. Monenlaista kokeellista ja animaatioelokuvaa ahkerasti tehnyt ohjaaja itse ei kovin pitkälle tulevaisuutta nähnyt, kaatuessaan sodan viime vuosina.

Warning from Space, kuva: Kadokawa.

Pitkä restaurointi oli Koji Shiman tokusatsu- eli käsintehdyin erikoistehostein siivitetty tuhoelokuva Warning from Space (Daiei-studio, 1956), Japanin ensimmäinen värifilmille kuvattu science fiction –pläjäys. Paira-planeetan meritähdenmuotoiset alien-olennot yrittävät varoittaa maan asukeita tulevasta tuhosta: planeetta R liitää kohti maata ja uhkaa iskeytyä siihen. Yksi pairalaisista muuntaa olomuotonsa suositun laulajatähti Hikari Aozoran (viittaus Japanin sodanjälkeisen megatähteen Hibari Misoraan) ja laskeutuu maahan. Tiedemies Matsuda on kehittelemässä uutta energiamuotoa, mutta hänen keksintöään havittelevat kidnappaavat hänet. Japanilaisten astronomien taivuttelun ansiosta Maapallon Neuvosto yrittää turhaan pamauttaa planeetta R:n hajalle ydin- ja vetypommeilla, mutta vailla tehoa. Tarvitaan Matsuda kehiin ja hänen löytämisessään auttavat pairalaiset.

Warning from Space on paitsi hillitön Muumipeikko ja pyrstötähti –juonimainen kökköerikoistehoste-elokuva, myös mielenkiintoinen kommentti ydinvoiman ja energiamuotojen käyttötarkoituksesta. Fukushiman kriisin jälkeen uudelleenrestaurointi saanee uutta tulkintakierrosta Japanissa.

Eija Niskanen, Berliini

Aiheeseen liittyvät jutut