Tämä ei ole mollaus vaan tosiasia: Sean Byrnen ohjaamassa niljakkaassa, väkivaltaisessa Dangerous Animals -elokuvassa ei ole mitään arthousea. Silti – tai siksi – yleisö hurrasi hulluna.
– Tämä saa sydämeni pakahtumaan. Tämä on ensimmäinen kertani Cannesissa, enkä tiennyt mitä odottaa. Tuntuu hyvältä, että on vuodattanut sydänvertaan johonkin, josta ihmiset välittävät ja joka saa heidät reagoimaan, intoilee pääosaa esittävä Hassie Harrison.
Harrison on Zephyr, joka on Australiassa lainelautailemassa. Vastaan tulee ensin suloinen Moses (Josh Heuston), sitten sekoboltsi sarjamurhaaja Tucker (Jai Courtney).
Tuckeria houkuttelee turisteja veneelleen aurinkoisella asenteellaan. Turistit haluavat uida haiden seassa, Tucker haluaa heidän joutuvan niiden syömiksi.
– Jai kanavoi täysillä kaikkea australiailaisuuttaan, sellaista kotoista tervetulleeksi toivottavaa läsnäoloa, johon liittyy jotain vähän tärähtänyttä, ohjaaja Sean Byrne nauraa.
– Puhuimme Kathy Batesista ja Piinasta, kuinka kauhu antaa näyttelijälle tilaisuuden todella omia elokuva. Yleisö pelkää hetkeä, jolloin astut esiin, mutta he eivät malta odottaa hetkeä, jolloin astut esiin. Ihastuin ajatukseen sarjamurhaajaleffan ja tappajahaielokuvan yhdistelmästä, koska en ole koskaan aikaisemmin nähnyt noiden kahden suositun demografian yhdistelmää. Tappajahaista lähtien haikaloja on demonisoitu, ja tämä oli tilaisuuteni korjata tuota väärinymmärrystä. Todellisia hirviöitä ovat ihmiset.
Dangerous Animals on paikoin hyvin pelottava ja brutaali. Zephyr ja Moses saavat silti kokea pienen romanssin. Mutta ennen kuin meno alkaa kuulostaa liian söpöltä, ei syytä huoleen: turvasukeltajaa puri ihan oikea hai. Onneksi sukeltaja ei vahingoittunut, vakuuttaa Courtney.
– Härkähai vetäisi hänet vesiskootterin hinaamalta kelkalta. Se repäisi räpylän hänen jalastaan. Lopputulos olisi voinut olla hyvin erilainen kaikkien kannalta. Vitsailimme aiheesta vielä ennen sen tapahtumista. Koskaan ei voi tietää mitä pinnan alla on, siksi se on aina pelottava paikka.
– Elävältä syödyksi tulemiseen liittyy oma kauhunsa, mutta elokuva yrittää myös opettaa jotain haikaloista. Eivät ne hyökkää ihmisen kimppuun noin vain. Sarjamurhaajat eivät tunne empatiaa, ja pelottavampaa kuin mikään muu. Hehän voivat olla samassa kaupassa kuin sinä!
Ensi alkuun veneessä kuvaaminen pelottikin Courtneytä. Mutta se ei johtunut haikaloista.
– Pelkäsin, että olisimme meritautisia kuukausia. Merisairaus on kamala tunne, kun ei pääse maihin. Koko leiripaikkamme oli rakennettu isolle ponttoonille.
– Tucker edustaa australialaisen kulttuurin arkkityyppiä, tuntui kuin olisi istunut tämän tyypin kanssa baarissa. Tyypin, jonka kanssa jämähtää juttelemaan serkun häissä. Keräsin hieman painoa roolia varten, sillä hän ei käy salilla. Hän on olutta särpivä kalamies, joka on vieroittanut itsensä yhteiskunnasta ja vakuuttunut oman todellisuutensa aitoudesta.
Tucker myös pitää tanssimisesta kalsareissa.
– Tanssi ei minulle tule luonnostaan. Muutaman drinkin jälkeen alan hieman hytkyä kuin kuka tahansa muu. Mutta ei se ole jotain, joka tuntuu luontevalta. Pidin huolta siitä, että kuvasimme kohtauksen myöhään illalla, jolloin ehdin vetää pari viskilasillista. Sitten annoin palaa heti täysillä toivoen, ettemme tarvitsisi turhan monta ottoa.
– Eilen porukka tosiaan hyppäsi kyytiimme. He hurrasivat Zephyrille. On mahtavaa tuntea sellainen orgaaninen energia. Meidän on tuettava mitä tahansa, mikä saa ihmiset lähtemään elokuviin.
– Ajatus oli tehdä jotain kaupallista, jossa on indie-sydän, jotain joka ei tuntuisi liian vaativalta. Halusin ihmisten pitävän hauskaa. Kaikilla ei ole niin hauskaa tähän maailman aikaan. Mutta jos katsoo kauhua, voi sanoa: ”Ehkä elämäni ei olekaan niin kamalaa”, Byrne kuittaa.
Marta Bałaga
