Wikipedian mukaan tieteiselokuva on elokuva, joka hyödyntää tiedepohjaisia kuvauksia, jopa spekulatiivisia sellaisia. Kukapa olisi arvannut?! On kuitenkin selvää, että niillä voi käsitellä myös syvästi inhimillisiä teemoja. Varsinkin, kun puhutaan lajityypin parhaimmistosta.
A.I. – Tekoäly (A.I. Artificial Intelligence, 2001)
Eilen Steven Spielberg teki ensiesiintymisensä Episodin joulukalenterissa, ja heti seuraavassa luukussa hän on taas mukana. Tosin A.I. – Tekoäly olisi voinut olla myös Stanley Kubrickin ensimmäinen (ja viimeinen) kalenterielokuva. Hän nimittäin suunnitteli sen kuvaamista, kunnes luovutti projektin Spielbergille 1990-luvulla. Se ei kuitenkaan edennyt sittenkään ennen Kubrickin kuolemaa 1999.
A.I. – Tekoäly on jälleen niitä tapauksia, jotka jakavat toimituksen mielipiteet. Osalle se ei nouse kunnianhimonsa tasalle, osa taas katsoo, että muiden sokerisena pitämät elementit ovat tutkielmia identiteetin ja rakkauden olemuksesta sekä tekoälyn ja ihmisyyden rajoista. Kuudennen aistin Haley Joel Osment tekee joka tapauksessa hienon roolin rakastamaan ohjelmoituna lapsirobottina – rooli, johon Kubrick ei uskonut ihmislapsen pystyvän.
The Creator (2024)
Sattumaako? Myös luukun seuraavassa elokuvassa käsitellään tekoälyn ja ihmisen vastakkainasettelua. Tekoälyä syytetään hyökkäyksestä Kaliforniassa, ja länsimaat ovat julistaneet sodan sitä vastaan. Kaukoidässä sen sijaan tekoäly on sulautettu osaksi kaikkea yhteiskuntaa, mikä johtaa Vietnamin mieleen tuovaan sotaan myös länsivaltojen ja itämaiden välillä. Ensin mainituilla on käytössään kiertoradalta massiivisiin iskuihin pystyvä valtava avaruusasema. Tekoälypuolella puolestaan uskotaan olevan valmisteilla sen ja ihmisten tuhoamiseen pystyvä ase.
Tähän väliin joutuu John David Washingtonin esittämä sotilas, joka kantaa kaunaa tekoälyä kohtaan, mutta jolla on myös henkilökohtainen panos pelissä. Katsoja on tapahtumista välillä yhtä ymmällään kuin hän, mutta Gareth Edwardsin visio on niin huima ja hänen kykynsä ohjata toimintaa pieniä tapahtumia ja massiivisia visioita yhdistäen kantaa alusta loppuun. Kuten elokuvaa fanittava toimittajamme totesi: ”Gareth Edwards osaa tehdä todella näyttävää elokuvaa ja The Creator onkin miehen uran kiistaton kulminaatio. Ajatuksia herättävä scifitarina on mielenkiintoisen ajankohtainen ja tunteisiin vetoava.”
Minority Report (2002)
Ei kahta kolmannetta, Steven Spielberg on jälleen asialla, tällä kertaa tieteisseikkailulla. Minority Reportin perusteluissa ei ihan kevyitä puhuttu: ”2000-luvun ihmiset eivät saaneet Blade Runneria tai Total Recallia. Mutta tämä on pirun lähellä.”
Elokuvan lähitulevaisuuden maailmassa murhat on lähes eliminoitu, koska pieni joukko selvännäkijöitä saa ennakkonäkyjä rikoksista, jotka sitten estetään pidättämällä rikollinen, joka siis ei ole rikosta ehtinyt tehdäkään. Rangaistus on koomaan vajottaminen.
Tom Cruise esittää näitä potentiaalisia tappajia pysäyttävää ennakkopoliisia. Kunnes eräänä päivänä yksi selvännäkijöistä näkee hänen tappavan miehen, josta hän ei ole kuullutkaan. Siitä alkaa huima tieteisseikkailu, johon sekoittuu monimutkainen murhamysteeri. Siinä sivussa se pohtii vapaata tahtoa ja kohtalon vääjäämättömyyttä sekä tietysti tavallisen ihmisen asemaa yhteiskunnassa, jolla on huippukehittynyttä valvonta- ja kontrolliteknologiaa.
Poor Things (2023)
Onko Yorgos Lanthimosin outo Oscar-voittaja scifiä? Se olisi tosiaan ollut kotonaan myös 12. luukun outojen tarinoiden joukossa. Siinä on kuitenkin kaiken kattavaa steampunk-henkeä, ja Willem Dafoen esittämän hullun tiedemiehen kokeilut Emma Stonen näyttelemän nuoren naisen kanssa menevät retrojen tieteistarinoiden kastiin. Ja eikös scifin ominaisuuksiin kuulu, että katsoja toteaa: ”Kaikkea ne keksii”?
Stonen esittämä Bella jättää turvallisen kodin lähteäkseen elostelevan lakimiehen (Mark Ruffalo) matkaan. Hän on kuitenkin kuin kasvava ja oppiva lapsi, joka suhtautuu kaikkeen lapsenomaisella uteliaisuudella ja imee uutta tietoa ja uusia vaikutteita, kunnes ei ole kumppaninsa kontrolloitavissa. ”Omituisen elokuvan visionäärin Yorgos Lanthimoksen kenties helposti lähestyttävin elokuva hurmaa vinksahtaneella aihealueellaan ja ilmapiirillään. Kokonaisuus on aina lavasteista asti loppuun mietitty ja kestää lukuisia uusintakatseluita”, kuuluivat toimituksen kehut.
Ihmisen pojat (Children of Men, 2006)
Harvemmin on ehdoton synkkyys ja inhimillinen toiveikkuus yhdistynyt yhdessä paketissa kuin Alfonso Cuarónin Ihmisen pojissa. Jos A.I. – Tekoäly oli kaukonäköinen visioissaan ilmastonmuutoksen hukuttamista kaupungeista, ennakoi Cuarónin sovitus P.D. Jamesin romaanista laskevan syntyvyyden. Eletään vuotta 2027 (!), eikä uusia lapsia ole syntynyt pariin vuosikymmeneen.
Lopputuloksena on maailma, jossa pidetään kirjaa vastentahtoisestikin julkkiksiksi joutuvista maailman nuorimmista ihmisistä ja jossa osa ei enää näe merkitystä elämiselle. Valtio jakaakin heille itsemurhapillereitä. Osa taas antautuu jopa valtioiden väliselle väkivaltaiselle anarkialle. Siinä välissä on Clive Owenin esittämä byrokraatti, joka on vajonnut lähes katatoniseen välinpitämättömyyteen. Hän ei välitä edes maansa vajoamisesta lähes fasistiseksi poliisivaltioksi, koska mitä väliä millään enää on.
Mies saa kuitenkin aktivisti-eksältään mission: johdattaa turvaan nainen, joka saattaa muuttaa koko maailman kohtalon. Elokuva on huikean jännittävää tieteistoimintaa ja samalla musertavan haikeaa draamaa.
Inception (2010)
Christopher Nolan nähtiin Batmaneineen jo kalenterin avanneessa superluukussa, ja nyt hän vakuuttaa myös scifi-teemassa. Inceptionissa joukko teollisuusvakoilijoita varastaa salaisuuksia tunkeutumalla kohteittensa uniin. Nyt Leonardo DiCaprion johtama joukko saa erilaisen tarjouksen: menneisyyden synnit voi saada anteeksi, jos he onnistuvat ajatusten varastamisen sijaan istuttamaan haluttuun lopputulokseen johtavan ideanpoikasen erään miehen mieleen.
Unien kanssa pelaamiseen liittyy kuitenkin riski, varsinkin jos niitä luo sisäkkäin. Jossain vaiheessa alkaa olla vaikea erottaa unta ja todellisuutta. Kaiken lisäksi unien ohessa tallennetut muistot saattavat alkaa elää omaa elämäänsä ja sabotoida toimijoiden omia pyrkimyksiä.
Inception olisi voinut olla hirvittävä sekasotku yhdistäessään pohtivaa tieteisseikkailua ja keikkaelokuvaa, varsinkin kun unien kautta päästään mitä erilaisimpiin maailmoihin. Nolan on kuitenkin täydellisesti kirjoittamansa materiaalin hallinnassa uskomattomista efektimaailmoista ihmissuhteiden kiemuroihin. Elokuva on kekseliäs ja haastava erilaisine todellisuuksien tasoineen, silti sitä on sujuva seurata. Se imaisee katsojankin mukaansa elementteineen, jotka pystyy tunnistamaan omista unistaan.
Huomenna komediaa, joka ei aina naurata!
