Tammikuu on varattu huonoille elokuville. Studiot yleensä julkaisevat kalkkunansa tammikuussa, sillä joulukuu on varattu Oscar-pöhinää aiheuttaville palkintoleffoille, eivätkä yleisöt juurikaan raaski lähteä leffaan joulun jälkeen. Siksi onkin erikoista, että Yorgos Lanthimosin erinomainen, jopa mestarillinen Poor Things saapuu teattereihin tammikuussa.
Poor Things perustuu Alasdair Grayn vuonna 1992 julkaistuun samannimiseen romaaniin, joka seuraa Bella Baxterin seikkailuja maailmassa. Elokuvassa Bellaa esittää Emma Stone, joka nappasi parhaan naispääosan Oscarin La La Land -elokuvasta. Golden Globen Bellan roolista jo voittanut Stone on ennakkosuosikki Oscariin myös Poor Things -elokuvasta, ja jos hän sen voittaa, palkinto menisi täysin oikeaan osoitteeseen.
Elokuvan alussa Stonen esittämä nainen hyppää sillalta kuolemaansa. Willem Dafoen näyttelemä tohtori Godwin Baxter herättää naisen henkiin, mutta Bella on kuin lapsi. Hänen täytyy oppia puhumaan, kävelemään ja lopulta löytämään paikkansa maailmassa, mutta Godwin pitäisi hänet mielellään suljettujen ovien takana turvassa. Kapinoiva Bella karkaa lopulta komean Duncan Wedderburnin (Mark Ruffalo) matkaan. Bella löytää reissussa oman naisellisuutensa ja seksuaalisuutensa.
Stone ja Lanthimos tekivät yhteistyötä myös mainiossa The Favourite -elokuvassa, mutta Poor Things nostaa Stonen myös tuottajan rooliin, mikä näkyy lopputuloksessa. Poor Things on anteeksipyytelemättömän feministinen, kiimainen ja hillittömän hauska elokuva. Lanthimosin (ja olisi helppoa nostaa myös Stone tähän tasavertaiseksi luovaksi voimaksi) elokuva on kuin sekopäinen kasvutarina, josta ei puutu seksiä.
Onkin vaikea puhua Poor Thingsistä puhumatta seksistä. Elokuvan liberaali, arkailematon suhtautuminen aktiin ei varmasti miellytä kaikkia, mutta Bellan seksuaalisuus on elokuvan sydän. Lanthimosin elokuvassa seksi ei ole romanttinen ele, rakkaudenosoitus tai likaista puuhaa vaan aistillinen, luonnollinen tarve. Bella löytää oman seksuaalisuutensa lähes vahingossa, eikä aina muista että sormia ei saa työntää joka koloon esimerkiksi ruokapöydässä.
Stonen roolisuoritus on täysin peloton. Se on myös täynnä yllätyksiä, eikä yksikään kohtaus elokuvassa mene odotusten mukaan, mikä on yksi elokuvan monista vahvuuksista. Stone pureutuu nerokkaasti Bellan viattomuuteen, mutta elokuvan edetessä ja Bellan vanhetessa myös Stonen roolisuoritus muuttuu ilahduttavasti.
Mark Ruffalo on myös hupaisa Duncan Wedderburnin roolissa. Vaikka elokuva on ajoittain hilpeä ja jopa naurettava, sen pinnan alla kuplii vakavia teemoja. Bella käyttäytyy lapsenomaisesti, mutta elokuvan miehet ovat silti kuolaamassa Bellan aikuisen naisen vartalon perään. Lanthimos ja käsikirjoittaja Tony McNamara olisivat voineet pureutua tähän vielä syvemmin, mutta lähes kaksi ja puolituntinen elokuva koettelee jo yleisön kärsivällisyyttä.
Maria Lättilä