Ihmisen pojat perustuu dekkaristina paremmin tunnetun brittiläisen P.D. Jamesin 1993 ilmestyneeseen tieteisromaaniin The Children of Men, jota ei ole suomennettu. Kirjassa vuoteen 2021 (elokuvassa 2027) sijoittuva tarina kertoo tilanteesta, jolloin lapsia ei ole syntynyt yli neljännesvuosisataan ja ihmisrotua uhkaa sukupuuttoon kuoleminen.
Mainittakoon, että tismalleen sama tarina-asetelma löytyy italialaisen Sergio Martinon 1983 ohjaamasta post-apokalyptisesta scifielokuvasta New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 (2019 – Dopo la caduta di New York), eli tismalleen 10 vuotta ennen Jamesin romaanin ilmestymistä! Spekulointi siitä, olisiko nykyisin jo 86-vuotias James saattanut nähdä Martinon väkivaltaisen eksploitaatiohalpiksen ja imeä siitä vaikutteita, on kokonaan oma lukunsa.
Meksikolaisen Alfonso Cuarónin (Ja äitiäs kans, Harry Potter ja Azkabanin vanki) sovittamassa elokuvassa viimeisen lapsen syntymästä on lähes 19 vuotta ja maailma vajonnut nihilismin ja separatismin värjäämään väkivaltaiseen kaaokseen. Militaristiseen nationalismiin taantunut Iso-Britannia on ainoa valtio, joka on selvinnyt yhä lisääntyvästä sisäisestä kamppailusta. Tästä syystä maahan pyrkii jatkuvasti laittomia pakolaisia, jotka suljetaan kovaotteisesti vankileireihin ja karkotetaan. Clive Owen on nykytilanteeseen henkisesti turtunut Theo, entinen aktivisti ja nykyinen byrokraatti, joka saa yllätysyhteydenoton ex-rakastajaltaan Julianilta (Julianne Moore).
Julian johtaa maanalaista vastarintaliikettä ja pyytää Theoa hankkimaan siirtopaperit liikkeen suojelemalle nuorelle pakolaisnaiselle, Keelle (Claire-Hope Ashitey). Theo suostuu tehtävään Julianin ja palkkioksi luvatun 5000 punnan tähden, mutta huomaa pian olevansa syvemmällä mukana kuin haluaisikaan – mukana kujanjuoksussa, jonka määränpäänä on ihmiskunnan uusi toivo. Älykäs ja viihdyttävä, synkkä mutta koskettava, Ihmisen pojat on loistavuuden rajoilla kulkeva tieteisdraama, joka vertautuu elokuvallisena dystopiana Michael Radfordin mestarilliseen Orwell-filmatisointiin 1984 (1984). Cuarónin adaptaatio ei jää siitä juuri jälkeen ja on samalla tekijänsä toistaiseksi paras elokuva, jopa hieman parempi kuin erinomainen Ja äitiäs kans. Cuarón on valinnut elokuvansa tyyliksi hypnoottisen naturalismin, joka vangitsee sisäänsä ensiminuuteillaan.
Tapahtumat liikkuvat pääosin oikeilla kuvauspaikoilla, jotka on muutettu vastaamaan tarinan vaatimaa lohduttomuutta. Ja vaikka nyky-Britannia ei todellisuudessa yhtä pahalta näytäkään, on Cuarónin futuristisessa Lontoossa ja sen lähiympäristöissä jotain äärimmäisen uskottavaa. Kuten Blade Runnerissa (1982) myös Ihmisen pojissa maalattu kuva tulevaisuuden maailmasta tuntuu suorastaan pelottavan mahdolliselta. Tärkeä rooli on myös mestarikuvaaja Emmanuel Lubezkilla (Sleepy Hollow, The New World). Tämän ihailtavan elävä ja eteerinen käsivarakuvaus ei tuo vain tapahtumille lähes dokumentaarista tuntua, se on myös vastuussa muutamasta ällistyttävän pitkäkestoisesta yhden oton tallennuksesta, jotka ovat näyttelijöiden ajoituksen ja teknisen koordinaation huimaa yhteistyötä.