Tällä kertaa tosiaan on esittelyvuorossa peräti seitsemän nimikettä 2000-luvun ensi-iltojen eliitistä. Ihme kyllä, vain alle puolet niistä on jo aikaisemmin esillä olleilta ohjaajilta.
Drive (2011)
”Nicolas Winding Refniltä olisi voinut valita myös Bronsonin, Valhalla Risingin ja The Neon Demonin. Kaikki parasta A-luokkaa”, totesi yksi Driven listalleen nostaneista toimittajistamme. Drive jäi nyt kuitenkin Nicolas Winding Refnin ainoaksi (?) elokuvaksi Episodin joulukalenterissa. Joten miksi juuri se? ”Kasarinostalgia, Ryan Gosling ja se musiikki!”
Gosling esittää maailman cooleinta automekaanikkoa, stunt-ajajaa ja siinä sivussa pakoautokuskia. Hänen hillitty ja hallittu elämänsä ajautuu uudelle kaistalle, kun hän alkaa muodostaa yhteyttä naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan) ja tämän pieneen poikaan. Orastava suhde tuntuu päättyvän alkuunsa, kun Irenen mies (Oscar Isaac) vapautuu vankilasta.
Valitettavasti puoliso on velkaa mafialle, ja kuski tarjoutuu avustamaan ryöstökeikassa. Kuten odotettua, keikka ei mene kuin Strömsössä ja sen aiheuttamat shokkiaallot osuvat tai uhkaavat kaikkiin kuskin läheisiin. Drive on toimintadraama, joka on uskomattoman jännittävä niin toiminnan kuin draaman tasolla, siinä on paljon pelissä. Varoituksena mainittakoon, että se on myös brutaalin väkivaltainen, mikä ei tosin Episodin toimituksessa ole ikinä haitannut.
Blade Runner 2049 (2017)
Siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että Blade Runner on yksi maailman parhaista elokuvista, eikä kukaan voi seurata sitä. ”Denis Villeneuve onnistui mahdottomassa ja teki maailman parhaalle elokuvalle lähes yhtä hyvän jatko-osan. Uskonnollinen kokemus”, julisti yksi Blade Runner 2049:n listalleen nostaneista toimittajista.
No, ok, mutta helppohan se on, kun voi matkia täydellistä elokuvaa, sen maailmaa ja teemoja. ”Upeasti rakennettu maailma, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä. Jatko-osa, joka ei alleviivaa edeltäjänsä pointteja vaikka käsittelee samoja teemoja ihmisyydestä ja sielullisen elämän olemassaolosta”, palvoi toinen.
Uskottava se on, Denis Villeneuven tutkielma siitä, mitä tapahtui Blade Runnerin tapahtumien jälkeen ja miten ihmisten ja edelleen orjatyövoimana käytettävien replikanttien suhteet ovat muuttuneet, toimii. Siinä on tarpeeksi linkkejä ensimmäiseen elokuvaan miellyttämään sen faneja, mutta se on myös näyttävä mysteeri ja vaikuttava jännäri identiteetistä.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)
Joskus tuntuu, että toisen maailmansodan päätyttyä natsit olivat niin helppo valinta elokuvien pahiksiksi, että on ollut helppo unohtaa mitä heidän jälkeensä tapahtui. Kuten eräs Episodin toimittaja totesi: ”Natsi-elokuvia riittää, mutta DDR:n arkea on nähty valkokankaalla harvemmin. Varsinkaan näin hyvin tehtynä.”
Florian Henckel von Donnersmarckin kansainvälisen elokuvan Oscarin voittanut Muiden elämä kertoo valtiopoliisi Stasin virkamiehestä, joka määrätään vakoilemaan tunnettua näytelmäkirjailijaa. Pian agentti tajuaa, että syynä on vaikutusvaltaisen poliitikon himo kirjailijan naisystävää kohtaan. Kohdetta seuratessaan hän toisaalta saa seurata tämän luisumista uskosta valtion hyväntahtoisuuteen, toisaalta tulee salaa osalliseksi tämän elämää, jollaista agentilla itsellään ei ole.
Lopputulos on raivostuttava tutkielma diktatuurista, jännittävä psykologinen draama kansalaisesta juonittelun kohteena ja ennen kaikkea surullinen kuvaus yksinäisyydestä.
Midsommar (2019)
Hereditaryllä hätkäyttänyt – ja sillä jo kalenteriin päässyt – Ari Aster teki seuraavana elokuvanaan yhtä lailla ilmat pihalle iskevän folk horror -elokuvan. Siinä joukko amerikkalaisia ja brittiläisiä akateemisia nuoria lähtee tuttaviensa kutsumana tutustumaan ikivanhaan ruotsalaiseen yhteisöön ja sen harvinaiseen keskikesän juhlaan.
Seurauksena on tietysti melkoinen kulttuurishokki ja yhä verisemmäksi käyvä kulttuurien yhteentörmäys, jossa kumpikaan osapuoli ei näe toista rehellisyyden ja kunnioittamisen arvoisena. Sen keskiössä on Florence Pughin (tietysti) loistavasti esittämä surunsa kanssa kamppaileva nuori nainen. Toimittajan mukaan Midsommar onkin ”riipaiseva kertomus naisen masennuksesta ja elämästä. Auttoi itseä aikanaan avaamaan silmiä aiheelle. Folk horrorina toimiva kokonaisuus ja visuaalisesti upea.”
Eräs toinen toimittaja ihaili erityisesti Asterin kykyä yhdistellä saumattomasti eri elementtejä ja teemoja: ”Viikinkikultti, eroahdistus, kuolemaa sekä voimaannuttava kasvutarina. Ari Asterin kauhudraama on elokuvahistorian hienoimpia elokuvia.”
Moulin Rouge! (2001)
Kuolema on läsnä myös Baz Luhrmannin huikeassa jukeboksimusikaalissa, mutta lähinnä dramaattisena kehyksenä populaarikulttuurin hittejä kekseliäästi, hauskasti ja sydämen jousia näppäilevästi uudelleenkierrättäen. Ewan McGregor ja Nicole Kidman ovat syntiseen Pariisiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa saapuva viaton kirjailijanalku ja Moulin Rouge -teatterissa hovia pitävä kurtisaani. He kokevat rakkauden, joka voi puhdistaa kaikki synnit. Olisi vain selvittävä vaikutusvaltaisesta ja mustasukkaisesta aatelisesta ja viheliäisistä kulkutaudeista.
Luhrmann heittää peliin kaikkea amerikkalaisesta vaudevillestä kreikkalaisten tragedioiden kautta Bollywood-spektaakkeleihin ja tekee kaiken yhtä aikaa kieli poskessa ja täysin vakavalla naamalla. Moulin Rouge! olisi voinut tukahtua moniin elementteihinsä, mutta se on täysin ohjaajansa hallinnassa. Hänellä on selvä visio, mutta hän ei jää sen lumoihin.
La La Land (2016)
Toinen musikaali heti perään! ”Väreillä ja upealla musiikilla kuorrutettu tarina unelmien tavoittelusta ja rakkaudesta” olisi voinut olla kuvaus myös Baz Luhrmannin Moulin Rouge! -elokuvasta, mutta toimittajamme tarkoitti sillä Damien Chazellen melkein Oscar-voittajaa.
Näyttelijäksi halajava nainen (Emma Stone) ja jazz-muusikon urasta haaveileva (Ryan Gosling) kohtaavat unelmien kaupungissa, Los Angelesissa. Tyly alku johtaa kevyeen flirttiin ja havahtumiseen selvästi toimivaan kemiaan. Mutta voivatko omistautuva rakkaus ja itsekäs unelmien tavoittelu elää rinnakkain?
Toisin kuin Luhrmannin elokuvassa, kaikki La La Landin musikaalinumerot ovat alkuperäisiä – ja ne ovat suurimmaksi osaksi loistavia. Pienimuotoisesta yksinlaulusta massiivisiin joukkokohtauksiin, La La Land hallitsee koko musikaalirepertuaarin. Sitä mieltä oli toimittajammekin, joka totesi, että se on ”musikaali, joka lainaa klassikoilta ja tuntuu samaan aikaan tuoreelta ja siltä, että se olisi ollut olemassa aina.”
Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001)
Ha! Olen varma, että moni Episodin joulukalenteria seurannut olisi veikannut Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogian ensimmäisen osan nousevan jopa toimituksen suosikiksi. Sinänsä ihan oikeutettu arvaus, onhan toimitus aikaisemmissa vastaavan oloisissa äänestyksissä vuodattanut rakkautta sille. Mutta niinpä vain se sai tyytyä sijaan neljä.
Se ei ole tällaisessa listassa tietenkään mikään tappio, sillä se edellyttää jo melkoista täydellisyyttä. Ja Episodin erään elokuvan puolesta puhujan mukaan se onkin: ”täydellinen aloitus unohtumattomalle saagalle”
Elijah Wood Frodona, Ian McKellen Gandalfina, Viggo Mortensen Aragornina, John Rhys-Davies Gimlinä, Orlando Bloom Legolasina ja ennen kaikkea Samina nähtävä Sean Astin, jonka olisi pitänyt saada vähintään sivuosaehdokkuus Oscareissa… Sormuksen ritari esitteli lähes kaikki tarinan pääpelaajat sekä paratiisista hiljalleen kohti dystooppista pahuutta liukuvan fantasiamaailman panoksena heidän seikkailussaan.
Ensikatselu herätti lukemattomissa J.R.R. Tolkienin kirjoja fanittavissa katsojissa monia ”juuri tuollaiseksi kuvittelin…” reaktioita. Ne tulevat mieleen lukemattomilla uudelleenkatseluillakin.
Huomenna siis 2000-luvun ensimmäisen neljännesvuosisadan Top 3! Yksi niistä yllätti minutkin. Ja yhden nimi on mainittu eräässä aikaisemmassa luukussa…
