Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn (s.1970) vakuutti kotimaassaan vuosien 1996 ja 2004 välillä valmistuneella rujolla Pusher-rikoselokuvatrilogialla. Hollywood-debyytti tapahtui julkkisrikollisesta Charlie Bronsonista kertoneella, Kellopeliappelsiinia kömpelösti mukailleella Bronsonilla (2008). Kotimaassa syntyi myöskin kahdesta ensimmäisestä Pusherista tutun Mads Mikkelsenin tähdittämä tyylikäs muinaistoiminta Valhalla Rising (2009).
Vaikkeivat miehen elokuvameriitit hullumpia olleetkaan, monet yllättyivät miehen tuoreimman toiminnan Drive pääsyä Cannes-festivaalin ohjelmaan – joka vielä toi Winding Refnille parhaan ohjaajan palkinnon.
Nimettömäksi jäävä, hiljainen ja jäykkä Kuski (Ryan Gosling) on teiden ritari, joka päivisin romuttaa autoja Hollywoodissa stunttikuskina ja öisin kuljettaa rikollisia. Los Angelesiin asettunut mies ihastuu naapurissa asuvaan yksinhuoltajaäiti Ireneen (Carey Mulligan), jonka puoliso Standard (Oscar Isaac) on vankilassa. Puolison päästessä ulos vankilasta Kuski huolestuu Irenen ja tämän pienen pojan turvallisuudesta. Puoliso on velkaa rikollisille, jotka haluavat rahansa takaisin. Kuski suostuu mukaan takaisinmaksurahat hankkivaan ryöstöön, joka kuitenkin menee rankasti pieleen.
Tyylipuhtaat toimintaelokuvat eivät kovin usein Cannesissa juhli, mutta Driven kohdalla poikkeus ei kummeksuta. Rikostarina on jännittävintä ja tyylikkäintä genressään aikoihin. Winding Refn kumartaa perinnetietoisen vahvasti vanhemmille elokuville. Hentoa syntikkapoppia painottava soundtrack on mukailtu 1980-luvun toimintaelokuvista.
Lainaaminen on kuitenkin hienovaraisempaa eikä itsetarkoituksellista kuten 1994 Kultaisen Palmun Pulp Fictionilla voittaneen Quentin Tarantinon tekemiset. Lainatut luonteenpiirteet ja detaljit palvelevat vahvaa rikostarinaa, jonka juoni ei välttämättä uhku ainutlaatuisuutta, muttei ole silti lähelläkään pastissia.
Syntikkapopin kontrastiksi Drive on mahanpohjaa kiristelevän väkivaltainen ja brutaali elokuva, mikä vie sen muutamalla sykäyksellä ulos Hollywood-toiminnan kesystä kaanonista. Väkivalta ei välttämättä tuntuisi missään, jollei se olisi sivuosassa verrattuna hahmoihin, joiden tarinat ja tunteet ohjaaja ottaa tehokkaalla paatoksella haltuunsa.
Kuskin ja Irenen rakkaussuhde kehittyy montaasin ja hienovaraisten kehonliikkeiden välityksellä, joista jälkimmäisissä Kuskia esittävä Ryan Gosling osoittaa taitonsa. Mies on kaikkea muuta kuin testosteronia uhkuva machomies. Irenen roolissa Mulligan jää pitkälti karismaattisen miehen varjoon. Sivurooleissa nähdään koomista rikollispomoa esittävä Ron Perlman sekä ryöstön osallisena Mad Menistä tuttu Christina Hendricks.
Katsoja pysyy loppuun asti varpaillaan: onko elokuva onnellista höttöä vai armotonta brutaaliutta, kuten maanmiehen Lars von Trierin tekemiset vaiko molempia?
Pintapuolen tyylitelty keveys yhdistettynä väkivaltaisuudesta lisäpotkua saavaan jännitykseen on rakennettu hahmojen ympärille tiukkana tunnepaatoksena. Kiehtova ja omaperäinen elokuva on omiaan nostamaan Winding Refnin Hollywoodin auteurien sekä kiinnostavimpien ohjaajien joukkoon.
Mikael Helenius