Nykyhetkeen sijoittuvassa The Predatorissa entinen erikoisjoukkojen sotilas, Boyd Holbrookin näyttelemä Quinn McKenna, joutuu tekemisiin salaperäisen olennon kanssa toimiessaan palkkasoturina keikalla Meksikossa. Hän lähettää Predatorin teknologiaa Yhdysvaltoihin, missä hänen poikansa Rory (Jacob Tremblay) onnistuu vahingossa ratkomaan niiden käyttämiseen tarvittavia salaisuuksia.
Se puolestaan tekee Rorysta maalitaulun Predatoreille. Hallitus on lukinnut Quinnin psykiatriseen hoitolaitokseen estääkseen tätä paljastamasta tietojaan, mutta mies pakenee mukanaan joukko muita sekopäiksi leimattuja entisiä sotilaita. He lähtevät pelastamaan Rorya, mutta matkalla heille paljastuu oletettua isompi salaliitto.
Paluu hiekkalaatikolle
56-vuotias Shane Black on jo kokenut ohjaaja, joka on muokannut itselleen uran tekemällä elokuvia, joissa toiminta, väkivalta ja machopullistelu yhdistyvät omaperäisellä tavalla komediaan ja tyylitajuun. Sellaisten ikimuistoisten elokuvien kuin Tappava ase, Last Action Hero ja The Long Kiss Goodnight kirjoittaja on aikaisemmin ohjannut elokuvat Kiss Kiss Bang Bang, Iron Man 2 sekä The Nice Guys.
Black kirjoitti elokuvan yhdessä vanhan ystävänsä ja satunnaisen yhteistyökumppaninsa Fred Dekkerin kanssa. Heidän oleellisin yhteinen elokuvansa on lastenelokuvaa ja klassisia hirviöitä yhdistelevä mainio – tosin mielipiteitä jakava – Kauhukopla vuodelta 1987. The Predator oli mahdollisuus luovaan yhteistyöhön, joka kanavoisi heidän juuriaan 1980-luvun elokuvissa.
– Olemme Fredin kanssa tunteneet toisemme 30 vuotta tai kauemminkin. Olemme työskennelleet yhdessä aikaisemminkin ja tämä tuntui mahdollisuudelta tulla taas koulupojiksi. Päästä taas sellaisen materiaalin pariin kuin jonka kanssa aloitimme uramme. Sellaisen, josta itse olimme innoissamme nuorempina. Pääsimme taas leikkimään hiekkalaatikolla!
– Aluksi se tuntuikin vain leikkimiseltä, nopeasti ohi menevältä pilailulta. Tietysti nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin siitä on tullut melko paljon enemmän. Sitä luulee kaivavansa lapiolla hiekkalaatikolla ja tajuaakin olevansa kaivinkoneen ohjaimissa. Mutta sekin oli osa hauskuutta. Olemme nyt raataneet pari vuotta ja pyrkineet tekemään parhaan mahdollisen elokuvan. Olen varmasti onnellinen, kun kaikki on ohi, mutta ainoastaan siinä mielessä, että uskon kaiken olleen loppujen lopuksi vaivan arvoista, Black tunnustaa.
Ikonin päivitys
Tietysti iso vetovoima oli Predator-hahmolla itsellään. Blackilla oli kuitenkin selvä näkemys siitä, mitä uutta hän halusi tuoda hahmoon.
– Minuun vetosi ajatus käsitellä sitä enemmän UFO-kokemustyyppisenä elokuvana kuin pelkkänä fantasiaseikkailuna, Black selittää.
– On tapahtunut salainen hyökkäys. Predatorit ovat jatkaneet metsästämistä maapallolla alkuperäisen vierailun jälkeen, ja ihmiset alkavat huomata sen. Se on elokuvan lähtökohta: on joukko ihmisiä, jotka tietävät mitä on tekeillä ja tutkivat näitä outoja olentoja.
The Predator kaivautuu hieman syvemmälle vaarallisten otusten mytologiaan. Ne ovat hyödyntäneet muiden lajien geneettistä materiaalia muuttuakseen entistäkin vahvemmiksi, älykkäämmiksi ja aikaisempaa kuolettavammiksi. Black tarttui mahdollisuuteen laajentaa tarinan maailmaa ja lisäsi uusia yksityiskohtia sekä viihdyttäviä tuoreita elementtejä.
– Halusimme siitä modernin, ohjaaja selittää. – Olemme pyrkineet erilaiseen tunnelmaan laajentamalla ja suurentamalla Predatorien vaikutusta maapallolla. Syrjäseudulla seikkailevan pienen ryhmän sijaan annoimme tarinan levittäytyä hieman laajemmalle.
Äijät vs hirviö
Elokuva ei kerro vain ulkoavaruuden soturirodusta; mukana on vahva inhimillinen elementti. Black on uransa aikana herättänyt valkokankailla eloon useita realistisia koviksia. The Predatorissa hän sai taidoilleen täydellisen työmaan McKennassa ja hänen joukoissaan.
– Tässä oli myös mahdollisuus panostaa hahmoihin kokoamalla porukan, joka ei vain mölise yksitavuisia sanoja vaan oikeasti sytyttää kohtauksen tuleen. Saimme mahtavan näyttelijäjoukon, todellisia luonnenäyttelijöitä. He ovat loistavia.
– Halusin vähän leikitellä perinteisen äijänrökäleistä koostuvan muskelikommandojoukon kanssa. He ovat hieman suoraviivaisempi ja ärhäkämpi ryhmä. Kuin Likainen tusina verrattuna täydelliseen merivoimien SEAL-erikoisjoukkoon. Miehiä, joiden olemassa olo on vaarannettu tai jotka ovat hieman vahingoittuneita. Miehiä, joiden on todistettava jotain itselleen ja muille. Tavallaan he ovat viimeiset tyypit joiden voisi kuvitella ottavan yhteen ulkoavaruudesta tulevan uhan kanssa. Uhan, jota edes armeija ei voi pysäyttää.
Holbrookin, Thomas Janen, Trevante Rhodesin, Keegan-Michael Keyn, Alfie Allenin ja Augusto Aguileran muodostama joukko tosiaan vaikuttaa erilaiselta sekalaiselta seurakunnalta. Samalla se myös sopii Blackin tapaan käyttää puheliaita äijiä, jotka kuitenkin hoitavat hommansa.
– He ovat vähemmän sisäsiisti porukka, ei missään nimessä sulava tai sujuvaliikkeinen poppoo. Heille on kuitenkin lähes sattumanvaraisen oloisesti syntynyt yhteishenki, vallalla on luottamus siihen, että muut hoitavat selustan. Sen vuoksi he pystyvät toimimaan yhdessä mitä naurettavimmissa olosuhteissa. The Predator on hauska elokuva. Se on sankarillinen elokuva, Black maalailee.
– Toivon mukaan se on myös pelottava elokuva, sillä tavoitteemme on R-luokitus. Halusimme luoda ryhmän ihmisiä, joista katsoja pitää, ja heittää sen sitten lihamyllyyn. Emme halunneet kaunistella, sillä Predator on äärimmäisen väkivaltainen ja kuolettava luonnonvoima planeetallamme.
Eli kyseessä on aika raju reissu heille.
– Tällä porukalla elokuva on mielestäni paluuta kasarileffojen tekemiseen. Halusin tehdä tästä hiomattomasta, kovaotteisesta ja rämäpäisestä äijäkööristä rakkauskirjeen alkuperäiselle elokuvalle. Se on kuin länkkäri, vähän kuin Hurja joukko. Mutta mukana on mielestäni tarpeeksi jännitystä, viimeisen päälle uutta teknologiaa ja efektejä, että se toimii nykyaikaisena seikkailuna. Toiveissani on, että lopputulos on sekä kunnianosoitus alkuperäistoiminnalle ja sen historialla että tarpeeksi omaperäinen uutta mytologiaa kehittävä teos, joka jatkaa ja virvoittaa franchisea jälleen uudelle sukupolvelle.
Mies paikallaan
Vaikka jotkut kuvauspaikat olivat tuotannon kannalta hankalia, ympäristöt osoittautuivat otollisiksi leikkikentiksi näyttelijöille, jotka nauttivat mahdollisuudesta työskennellä Blackin kanssa. Erityisesti Boyd Holbrook ylistää ohjaajalle ominaista tapaa suhtautua elokuvaan ja työryhmäänsä.
– Hän on melkoinen nero, Holbrook intoilee. – Ei ole väliä mikä kohtauksen aihe on, hän keksii aina tavan lisätä komediallisia piirteitä. En ole nähnyt kenenkään muun tekevän moista. Koko ajan saa olla varpaillaan.
Vuoden 2008 Oscar-elokuvassa Milk ensiesiintymisensä tehnyt Boyd Holbrook, 36, on kymmenessä vuodessa hiljalleen rakentanut vaikuttavaa uraa. Hän on tehnyt niin draamaa kuin toimintaa sekä valkokankaalla että pienemmällä ruudulla. Hänet on nähty sellaisissa elokuvissa kuin Rautakaupunki, Tanssi haudoilla ja Gone Girl. The Predatorissa hän esittää ongelmiin ajautunutta sotilasta, joka yrittää suojella perhettään Maan ulkopuolelta tulevalta uhalta. Entinen erikoisjoukkojen sotilas tekee nyt pääasiassa palkkakeikkoja.
– Hänellä ei ole paljonkaan minkä puolesta elää, sillä hän on ajautunut eroon pojastaan ja entisestä vaimostaan. Hän on yksinäinen susi, joka elää tilipussista toiseen; jos tarvitset jonkun keikalle Etelä-Amerikkaan, hän on etsimäsi mies, Holbrook kuvailee.
Elokuvan alussa McKenna on Meksikossa hallussaan esineitä, jotka hän on napannut matkaansa palkkasotilaskeikan mentyä mönkään.
– Hän on löytänyt kaikenlaista Predator-kamaa, hansikkaita, naamiointijuttuja ja niin edelleen. Hänen on saatava kuljetettua ne kotiin, koska kukaan ei muuten uskoisi häntä. Hän lähettää ne pojalleen, mutta joutuu sitten pidätetyksi. Hänet lähetetään armeijan psykologiseen hoitolaitokseen, mutta osin myös sen vuoksi, että hallitus yrittää pitää Predatorit salaisuutena. Quinn tietää niistä, mutta käynnissä on salausoperaatio, joten hänen on ryhdyttävä yhteistyöhön muiden hylkiösotilaiden kanssa. Nämä sekopäät ovat kuin nykyaikainen peili vuoden 1987 elokuvan joukosta.
Mitä sylki suuhun tuo
McKennan veteraanikaveri Baxleyta näyttelevä Thomas Jane oli myös innoissaan Blackin kanssa työskentelemisestä. Hän kertoo fanittaneensa tämän elokuvia jo vuosia.
– En edes lukenut käsikirjoitusta. Hän soitti ja sanoi: ”Olen tekemässä tällaista Predator-leffaa, joka on ensemble-juttu ja olen kokoamassa ryhmää kasaan”, Jane selittää.
– Hän jatkoi: ”He ovat kaikki traumatisoituneita tunnetalossa taistelujen ja sotimisen vuoksi. Kaikki kärsivät jollain tavoin traumaperäisestä stressihäiriöstä. He päätyvät yhteen bussiin ja tappelevat ulkoavaruuden alieneita vastaan.” Minä sanoin, että mukana ollaan, kuulostaa hyvältä.
Myös Holbrookilla on hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteistyöhaluinen ohjaaja Black on.
– Ensimmäisenä päivänä harjoittelimme kohtausta ennen lounasta. Ehdottelimme kaikkea mitä päähän pälkähti, keksimme vuorosanoja, kaikkea sellaista. Sitten oli lounastauon aika. Sen jälkeen Shane kutsui meidät neuvonpitoon. Hän oli kirjannut ylös kaiken mitä sylki oli suuhumme tuonut ja rakentanut siitä kaksisivuisen kohtauksen, jonka kuvasimme siltä istumalta!
Holbrook jatkaa näyttelijätovereittensa ylistämistä.
– Olen yleensäkin sitä mieltä, että näyttelijät ovat melkoisen leikkisää ja empaattista porukkaa, eikä varsinkaan tästä porukasta löytynyt yhtä ainutta diivaa. On vaikea kuvitella parempaa tapaa miehittää roolit ottaen huomioon mitä kuvaukset vaativat. Augusto Aguilera näyttelee Nettlesiä, ja hän on nerokas. Alfie Allen teki kaikenlaista nerokasta roolissaan. Keegan-Michael Keylla on valtava kokemus sketsikomediasta ja hän tietää mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten oli vielä Thomas Jane, joka teki omasta hahmostaan mahtavan.
30 vuoden kaanon
Jo vuodesta 1987 lähtien Predatoreista nauttineita ilahduttanee kuulla, ettei Arnold Schwarzeneggerin Dutch Schaeferia ole täysin pyyhkäisty historiankirjoista.
– Voin mielihyvin ja vapaaehtoisesti todeta, että kyseessä on sama mytologia ja historia, Shane Black julistaa.
– Kaikki aikaisemmin kerrottu on tapahtunut. Ero on vain se, että nyt on vuosi 2018 ja irralliset tapahtumat ovat tulleet tiensä päähän. Ihmiset eivät enää voi olla kiinnittämättä huomiota yhä näkyvämmäksi tulleeseen ilmiöön. Yhä enemmän ja enemmän on tullut ilmeiseksi maailman johtotasoa myöten, että maapallolla vierailee vieras laji.
– The Predatorissa on suoria viittauksia ensimmäiseen vierailuun ja Schaeferiin, Black suostuu paljastamaan, mutta jättää loput elokuvat tehtäväksi.
– Sanotaanko, että on ollut huhuja kaappauksista, hän kuitenkin vielä kiusoittelee.
Jos taas kuuluu niihin, jotka eivät osaisi poimia Predatoria tunnistusrivistöstä, ei silti ole syytä huoleen. Black lupaa, että The Predator on aivan uusi kokemus, joka on yhtä aikaa hauska, pelottava ja jännittävä.
Black myöntää, että oli haasteellista luoda uutta mytologiaa vähentämättä olentojen vaikuttavuutta.
– Minusta ei ole asiallista tehdä jotain, joka muistuttaa liikaa aikaisempaa ilman että edes yritetään tutkia jotain uutta ja erilaista. Toisaalta olen sitäkin vastaan, että rynnitään eteenpäin ja paljastetaan liikaakin. En usko, että elokuvissa kävijät haluavat matkalle Predatorien maailmaan katsomaan Predatoreita nousemassa Predator-metroihin tai syömässä lounasta isokokoisten Predator-vaimojensa kanssa, tai jotain. Se ei vain tunnu järkevältä.
– Mutta jotain meidän oli tehtävä päivittääksemme tarinaa nykyaikaiseksi. Ratkaisimme ongelman pyrkimällä hieman erilaiseen tunnelmaan ja samalla laajentaa ja selvästi suurentaa Predatorien vaikutusta Maapallolla.
Realismia fantasian keskellä
Iso osa viimeisestä vuodesta meni ison tuotannon kokoon kasaamiseen ja kuvauksiin Vancouverissa, missä työryhmä herätti henkiin erilaisia ympäristöjä viidakoista koulujen pihoihin niin valtavissa studiossa kuin kaupungin kaduilla. Black palkkasi rinnalleen veteraanikuvaaja Larry Fongin.
Valtavia fantasiaolentoja Kong: Skull Islandissa ja supersankareiden yhteenottoja Batman v Superman: Dawn of Justice -toiminnassa kuvannut Fong oli iloinen mahdollisuudesta pitää jalat vähän tukevammin maan pinnalla – vaikka jotkut hahmoista olivatkin kotoisin toiselta planeetalta.
– Halusin tästä jotain vähemmän sliipattua. Todellisempaa. Elokuva tapahtuu tässä ja nyt, ja vaikka siinä on alieneita ja avaruusaluksia, halusin mukaan todellisuuden tuntua ilman, että se tuntuisi dokumentilta, Fong toteaa.
Holbrook puhuu näyttelijöiden puolesta, kun hän sanoo, että tekemistä helpotti se, että kaikkien tietokone-efektien ohella kuvauksissa turvauduttiin oikeisiin kuvauspaikkoihin ja fyysisiin lavasteisiin.
– Todellakin. Kuvasimme ihan oikeissa ympäristöissä. Se on paljon mukavampaa kuin yrittää reagoida johonkin, joka on vain rasti seinällä tai jotain sen suuntaista.
Yhteishengestä kertoo jotain se, että huolimatta miljoonaprojektin paineista Black käyttää kuvauksista adjektiivia leppoisa.
– Yleensäkin olen onnekas siinä mielessä tässä vaiheessa uraani, että tällaista materiaalia siunaantuu pöydälleni, niitä halutaan tarjota minulle. Sen lisäksi minulla oli hauskaa tämän ihastuttavan ryhmän kanssa. He olivat hyvin kekseliäitä ja yhteistyöhaluisia, joten minulla oli helppoa. Olen aivan yhtä tyytyväinen materiaaliin, jossa Predatorit eivät ole mukana, kuin olen kohtauksiin, joissa mörököllit hyökkäävät ihmisten kimppuun ja aiheuttavat tuhoa ja sekasortoa.
Inspiraation lähteitä
Ohjaajien yleinen tapa on katsoa etukäteen suosikkielokuviaan saadakseen inspiraatiota. Samanhenkisten elokuvien näyttäminen näyttelijöille ja työryhmälle on myös hyvä keino antaa näille ideaa siitä mitä ohjaajalla on mielessään. Myös Black hyödynsi hyväksi osottautunutta keinoa.
– Saadakseni otetta äijiin ja heidän suhteisiinsa kävin läpi suosikkejani machoiluleffojen saralta. Sotarintamalta elokuvia kuten Kellyn sankarit. Ja Jenkkifutisjoukkue North Dallas 40! Sellaisia rosoisia mutta sydämellisiä urheiluleffoja – kuten Lämäri! Halusin miesten välillä sellaista rentoa yhteistyökumppanien välistä rytmiä.
– Sitten näytin heille elokuvia kuten Andromeda uhkaa, koska Olivia Munn esittää The Predatorissa tiedenaista, ja halusin mukaan samanlaista tunnelmaa. Eli yleensä elokuvia, jotka eivät välttämättä ole tieteisseikkailuja mutta joissa on ryhmä joukkuetovereita.
Myös Holbrook tunnustaa katsoneensa uudelleen alkuperäisen Predatorin.
– Taisin olla kuusivuotias tai jotain, kun se ilmestyi. Katsoin sen kun olin jotain 10- tai 12-vuotias. Se oli mielestäni pelottava. Jep, se on melko pelottava. Mielestäni se on yksi kaikkien aikojen suurimmista jännäreistä Bloodsportin ja Rambon kaltaisten äijäleffojen joukossa.
Sekopäistä sotilasporukkaa kuvaillaan vanhaksi kunnon rentturyhmäksi, jonka toivoo onnistuvan. Edellä mainittujen 1970-luvun elokuvien ohella vertailukohdaksi nostetaan huomattavasti tuoreempi Guardians of the Galaxy.
Kynnet esiin!
Uudessa The Predatorissa on parikin asiaa, joista Shane Black on erityisen ylpeä.
– Ensimmäinen on tällä kertaa Predatorin perään lähtevien hahmojen välinen kanssakäyminen. Toinen on uuden Predatorin pelottava luonne. Sen brutaalisuus ja ninjamainen huomaamattomuus ennen kuin on liian myöhäistä.
Huolimatta kaikesta lisäämästään huumorista Black toivoo, että sarjan ystävät arvostavat paluuta ensimmäisen elokuvan intensiivisyyteen. Hän vertaa The Predatorin luihin ja ytimiin menevää menoa Loganiin.
– Lapsi- ja teiniyleisöille suunnattujen X-Men-elokuvien Wolverine esittelee kynsiään ja katsoja ajattelee, että ”hitsi, noilla hän varmaan tappaa ihmisiä.” Loganissa he heittivät estot nurkkaan. ”Totta kai, ne ovat kynnet. Totta kai, Wolverine iskee niillä ihmispäiden läpi, katsokaa vaikka”.
– The Predatorissa halusimme lisätä tehoja samaan suuntaan ja vain antaa mennä. Jos ötömölliäinen lyö joltain pään irti, haluan nähdä sen. Strategiamme oli, että halusimme tehdä olennosta mahdollisimman pelottavan ja ylivoimaisen vastustajan päähenkilöidemme silmissä, ennen kuin usutimme heidät tämän kimppuun, Black kuittaa.
