Nomadland – Kaiken menettänyt on vapaa

”Company Town” tarkoittaa paikkakuntaa, jossa valtaosan liiketiloista ja asunnoista omistaa ja usein pyörittää alueen suurin työnantaja. Suomessa sellaisiksi voisi mieltää esimerkiksi isojen metsäteollisuuskompleksien ympärille rakentuneita yhteiskuntia. Frances McDormandin Nomadland-elokuvassa esittämä Fern on asunut Nevadan syrjäseudulla sijaitsevassa teollisuuskaupungissa, jonka talous on alueen ison toimijan myötä romahtanut. Fern pakkaa tavaransa uskolliseen pakettiautoonsa ja ryhtyy nykypäivän paimentolaiseksi. Chloé Zhaon kolmas ohjaus seuraa Ferniä ja tämän kohtaamia kanssaihmisiä, joita pitkälti esittävät oikeat Yhdysvaltojen valtavien lakeuksien nomadit.

Vaikka Nomadland on fiktiivistä päähenkilöä seuraava draama, sen pohjalla on Jessica Bruderin vuonna 2017 ilmestynyt kirja Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century. Se tutkailee vuosien 2007–2009 välisen laman käynnistämää ilmiötä, jossa varsinkin vanhemmat amerikkalaiset ovat ryhtyneet – tai joutuneet ryhtymään – vaeltamaan kausityön perässä ympäri Amerikkaa.

Heistä on tullut merkittävä halpaa työvoimaa tarjoava resurssi monille yrittäjille ja työnantajille. Heille itselleen se on yhdistelmä köyhyyttä ja juurettomuutta mutta myös vapautta.

Matkavalmistelut

Vuodenaikojen mukaan Amerikan mantereen yli vaeltavista paimentolaisista kertova Nomadland on tämän päivän tie-elokuva. Se kuvastaa hyvin meidän aikamme käynnissä olevaa rakenteiden muutosta. Kiinalaissyntyisen Chloé Zhaon elokuva on panorama Länsi-Amerikan upeista maisemista Etelä-Dakotan Badlandsin erämaista ja Nevadan aavikoilta Tyynenmeren ja Kalliovuorten väliseen jylhään Luoteis-Amerikkaan. Kaikki ne nähdään 61-vuotiaan Fernin silmin.

Ferniä esittävä Frances McDormand oli ostanut Bruderin kirjan elokuvaoption. Nähtyään Zhaon edellisen elokuvan The Rider McDormand tunnisti sukulaissielun ja suostutteli tämän mukaan projektiin.

Yhdessä näyttelijä ja ohjaaja loivat naisen, joka on menettänyt aviopuolisonsa ja itse asiassa koko elämänsä, kun hänen kotinaan toiminut kaivoskaupunki käytännössä lakkaa olemasta. Fern löytää kuitenkin voimaa ja uuden elämän vaeltajien yhteisössä. Heihin kuuluvat itseään näyttelevät nomadit Linda May ja Swankie sekä David Strathairnin esittämä Dave, johon Fern muodostaa läheisemmän suhteen. Ohjaajan sanoin:

– Fern löytää itsensä uudelleen luonnosta. Sen erämaissa, kivissä, puissa, tähdissä, pyörremyrskyissä, niissä on hänen uusi itsenäisyytensä.

Zhao kutsuu McDormandin ja toisen näyttelijä-tuottajan, Peter Spearsin (Call Me by Your Name) lunastamaa Nomadland-kirjaa tutkivaksi journalismiksi.

– Puolet kirjasta kertoo nomadien elämästä, puolet on peitetehtäväreportaasia. Jessica työskenteli Amazonilla ja korjasi juurekassatoa.

– Frances näki The Riderin Toronton elokuvajuhlilla, kun olimme ostaneet option kirjaan, Spears kertoo. – Hän sanoi: ”Sinun on pakko nähdä se elokuva, hän voisi olla ohjaajamme.”

The Rider oli parasta, mitä olin vähään aikaan nähnyt. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä elokuvasta, sen hahmoista tai ohjaajasta, joten se oli kuin henkilökohtainen löytö, McDormand kuvailee. – Tuottajana minuun vetosi naisohjaaja, joka käytti klassisia miehisiä länkkärielementtejä kertoakseen universaalin tarinan selviytymishalusta, omien unelmien sopeuttamisesta ja vaikeuksien selättämisestä.

– Taustoittaakseni kirjaa asetuin sen käsittelemien ihmisten asemaan. Elin viikkoja teltassa, sitten kuukausia autossa. Kokemus on hieno opettaja, Bruder kertoo. – En juurikaan tiennyt nomadeista, ja minuun teki vaikutuksen kohtaamani luovuus, sitkeys ja anteliaisuus. Ihmisiltä, jotka usein ovat käyneet läpi valtavia vaikeuksia omassa elämässään.

– Olin itse asiassa jo pakettiautossa elämisen rajalla, nukuin niin monet yötä Subarussani kahta ensimmäistä elokuvaa tehdessäni, Zhao kertoo. – En silti tiennyt kuinka paljon tällä tavalla asuvia ja eläviä ihmisiä oli olemassa ennen kuin Fran ja Peter antoivat minulle kirjan luettavaksi.

Ennen matkaan lähtöä

Zhao mietti, millaista elokuvaa haluaisi tehdä.

– Olen tehnyt tietyn tyyppisiä elokuvia, ja tiedän olevani melko hyvä siinä. En halunnut päästää irti vahvuudestani, mutta samalla mietin itseni haastamista tekemällä jotain uudenlaista.

– Fran otti minuun yhteyttä puhtaasti tuottajana, ja alusta asti jätti minun päätettäväkseni voisiko hän olla mukana näyttelijänä. Ajattelin, että tätä olisi vaikea myydä yleisölle. The Riderissa oli cowboyta, se oli ”länkkäri”. Mutta tämä oli hankalampaa, koska Yhdysvallat on ikärasistinen maa. Täällä tunnetaan ennakkoluuloja vanhempien ihmisten ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoiden tarinoita kohtaan. Toivoin, että Franille sopisi, että kiinnittäisimme samalla huomiota siihen.

– Ferninä työskentelin Amazonin lähetysvarastossa, juurikkaiden käsittelylaitoksella, turistikohteen kahvilassa ja luonnonpuiston leiriemäntänä, McDormand paljastaa. – Suurimman osan ajasta minua pidettiin vain yhtenä työntekijöistä. En tietenkään tehnyt täysiä työpäiviä, mutta halusimme antaa kuvan oikeasta työnteosta ja sen seurauksista: ikääntyvien kohtaamista fyysisistä haasteista ja epämukavuuksista, mutta myös työn ilosta, luonnon keskellä elämisestä sekä tarkoituksen tunteen ja elannon saamisesta.

– Fran ei ole näyttelijä, joka halua loputtomiin puhua hahmostaan. Hän pitää fyysisestä tekemisestä, konkreettisista asioista. Siinä mielessä meillä synkkasi heti, Zhao kertoo.

– Chloé sukeltaa hahmojen elämäntarinaan ja etsii ”koukkua”, josta muodostuisi tarinan draaman kaari. Nomadland oli haaste, sillä hänen oli yhdistettävä prosessin rooleissa nomadiyhteisön jäseniä sekä David Strathairn ja minä ammattinäyttelijöinä, McDormand selostaa. Chloé ja Josh [Richards], kuvaajamme viettivät aikaa meidän ja perheittemme kanssa pienessä kotikaupungissamme. Chloé teki huomioita elämästämme ja vuorovaikutuksestamme ja kehitti sitä kautta idean Fernistä ja Davesta.

Matkatavaraa

Zhao ja McDormand työstivät yhdessä Fernin pyörillä kulkevaa kotia, McDormandin Edelläkävijäksi ristimää Ford Econolinea.

– Kuinka Fern järjestäisi asuintilan, Zhao pohti. – Kun tilaa on vähän, mukaasi valitsemat asiat kertovat enemmän kuin jos asuisit isossa talossa.

– Puhuimme Chloén kanssa, että toisimme Fernin hahmoon asioita omasta elämästäni, taustastani mutta myös jokapäiväisistä askareistani. Ehdotin käsitöitä, sillä ne ovat tapa tappaa aikaa tien päällä, tehdä tarvittavia esineitä mutta myös asioita, joita voi käyttää kauppatavarana. Toin pannunaluskutimeni ja sain kuvausten aikana valmiiksi varmaan 75 kappaletta, joita annoin kohtaamillemme ihmisille ja ryhmämme jäsenille. Ja ne toimivat rekvisiittana.

– Toinen tarinaan tuomani omakohtainen juttu oli lehti- ja kukkakuvioinen, Autumn Leaf -niminen astiasto. Isäni kokosi koko sarjan erilaisista pihamyyjäisistä ja antoi sen minulle valmistujaislahjaksi. Se antoi mielestäni henkilökohtaisuutta tarinaan. Toin mukanani myös omat aterimeni!

– Koska halusimme mukaan tyyppejä, jotka eivät ole näyttelijöitä vaan esittivät itseään, myös Franin oli elettävä hetkessä, koska hän ei voinut etukäteen tietää, mitä he tekisivät ja sanoisivat. Siksi hahmossa on niin paljon häntä itseään.

– Elokuvassa Songs My Brother Taught Me meillä oli tarina ja Chloé käsikirjoitti kohtauksia päivä kerrallaan, tuottaja Mollye Asher kertoo. – Nomadlandissa hän työskenteli kuten The Riderissa, eli meillä oli käsikirjoitus, mutta hän muutteli kohtauksia kuvauksissa sen mukaan mitä uutta edestessämme löysimme.

Tiekartta

Nomadlandin kuuden kuukauden kuvaukset alkoivat vuoden 2018 syyskuussa, jolloin kuvattiin kohtaukset Badlandsissa ja Wall Drug -ostoskeskuksessa.

– Olen kuvannut Etelä-Dakotassa kahdesti, ja tiesin, että siellä se onnistuu syys-lokakuussa tai toukokuussa, Zhao puhuu kokemuksesta.

Seuraava pysäkki oli Nebraskassa.

– Ajoimme Deadwoodin läpi matkalla Länsi-Nebraskaan juurekassadon korjuuseen. Sitten pidimme pienen tauon ja tapasimme taas Nevadan Empiressa, joka on lähellä Burning Man -festivaalin pitopaikkaa Black Rock -autiomaassa, Spears listaa.

Zhao ja McDormand olivat päättäneet, että Empire olisi päätepiste heidän sankarittarensa matkalle. Se oli toiminut myös Bruderin kirjan siemenenä.

– Empire oli teollisuuskaupunki, monen kipsinlouhijasukupolven koti ennen kuin lama pyyhkäisi sen kartalta. Jopa paikkakunnan postinumero poistettiin käytöstä, Bruder kertoo.

Sitten työryhmä matkasi Pohjois-Kalifornian rannikolla sijaitsevaan, aikoinaan hippien ja muiden vastakulttuurien edustajien kansoittamaan Point Arenaan. Siellä kuvattiin David Strathairnin Daven ja tämän perheen kohtauksia.

– Noin viiden päivän joulutauon jälkeen vietimme uutta vuotta yhdessä ja matkasimme Arizonan Yumaan ja päädyimme taas Kaliforniaan, San Bernadinoon, Asher jatkaa listausta.

Vaikka McDormand on näytellyt elokuvissa vuoden 1984 Blood Simplestä alkaen, tuottajana hän on toiminut vain pariin otteeseen.

– Olimme kaikki tasaveroisia, hän toteaa. – En ollut siellä kertomassa, miten homma tehdään, vaan oppimassa.

Paikallisväriä

McDormandin, Spearin ja Asherin lisäksi Zhao pyysi tuottaja-apuun Dan Janveyta, jolla oli kokemusta saman tyyppisistä kuvauksista Benh Zeitlinin elokuvissa Beasts of the Southern Wild ja Wendy.

– Kun tekee kuvauksia yhteisöissä, joihin ei itse kuulu, tarvitaan tietynlaista näkymättömyyttä. Silloin on apua sopivanlaisista persoonista työryhmässä, Asher kertoo.

– Keskustelumme heti kärkeen miten lähestyä näitä yhteisöjä kunnioittavasti ja aidosti yhteistyöhaluisesti. Siitä tuli kiehtova mahdollisuus seikkailulle Länsi-Amerikan halki, Janvey kuvailee.

Kuvausryhmät pidettiin tietoisesti pieninä, ja tekijät toimivat nomadien kulkuneuvoja muistuttavista vanhoista pakettiautoista käsin. Näin kamerat pystyivät kääntymään 360 astetta ilman, että kuvaan jäisi jotain asiaankuulumatonta. Se sopi Zhaon puoli-improvisoivaan tarinankerrontaan.

– Hän ei tullut kuvauksiin selkeä visio mielessään. Hän oli hyvin avoin keksimään elokuvaa sitä mukaa, kun se eteni, kuvaaja Joshua James Richards paljastaa.

– Meillä oli vapaus tutkia, koska Chloésta ei koskaan tiennyt mitä hän tarkalleen halusi, komppaa David Strathairn. – Mutta toisaalta hän oli kuin metsästäjä, joka tiesi täsmälleen mitä oli tavoittelemassa.

– En näe miten hahmo herää eloon ennen kuin kamerat ovat käynnistyneet, Zhao myöntää. – Asiaan vaikuttaa vuorokaudenaika, kameran etäisyys hahmosta, hahmon reagointi säähän sekä vuorovaikutus ympäristönsä ja muiden ihmisten kanssa.

– Chloe leikkaa kuvaamaamme materiaalia päässään, Richards nauraa. – Hän saattaa käydä läpi päivän materiaalia ja soittaa minulle aamulla: ”Haluaisin lisätä vielä yhden jutun.” Se ei ole ihan tyypillinen toimintatapa, mutta hän keksii koko ajan elokuvaa uusiksi ja muokkaa sitä mielessään.

Matkamusaa

Elokuvan musiikiksi Zhao kertoo etsineensä ”jotain luonnon inspiroimaa”. Häneen teki vaikutuksen italialaisen Ludovico Einaudin vuonna 2019 julkaisema Seven Days Walking. Sävellysten inspiraationa olivat Einaudin kävelyretket samaa reittiä pitkin – valon, lämpötilan ja kohdattujen luontokappaleiden vaihtelut huomioiden.

– Iso osa Fernin sopeutumisesta on luonnon kanssa elämään oppimista. Asuntovaunussa eläessään hän altistuu yhä enemmän luonnon vihamielisyydelle mutta myös sen kauneudelle ja kyvylle kasvattaa ja parantaa.

Myös muu äänisuunnittelu räätälöitiin maisemiin, joiden läpi Fernin matka käy. Siinä auttoi meksikolaissyntyinen Sergio Diaz, joka on työskennellyt muun muussa Alfonso Cuarónin, Guillermo del Toron ja Alejandro González Iñarritun kanssa.

– Emme halunneet musiikkiin tai ääniraitaan ”jippoja”, jotka kertoisivat yleisölle mitä pitäisi tuntea. Halusimme olla rehellisiä Fernin ympäristöille mutta myös luovia ja kokeilevia, Zhao kuvailee.

Vaeltajaelämää

Monet elokuvassa nähtävät, itseään esittävät nomadit palkattiin elokuvaan kuukausien mittaisen matkan varrella omista yhteisöistään. Swankie ja Linda May tulivat mukaan hyvin aikaisessa vaiheessa, sillä he olivat olleet mukana Bruderin kirjassakin.

– Minulle itselleni elämäni tuntuu täysin tavalliselta. Veti sekä hieman noloksi että nöyräksi lukea siitä Jessican kirjasta, Swankie kertoo. – Pistin omaa elämääni hieman hyllylle elokuvaa varten, mutta oli se sen arvoista. Chloé jopa kirjoitti käsitukeni tarinaan.

Suanne Carlson, joka elokuvassa antaa ”viiden gallonan ämpäri -opetuksen”, perusti yhdessä Bob Wellsin kanssa voittoatavoittelemattoman nomadien tukiryhmän Homes on Wheels. Tuottajat Asher ja Janvey havaitsivat, että heidän tukensa avasi ovia nomadiyhteisöissä.

– He lähettivät kontaktivinkkejä tyyliin ”pikkupiski Wilbur, tykkää grillata ja ruokkia ihmisiä”, Asher kertoo. – Saimme nimiä, kuvia ja kiinnostavia elämänkertoja. V.J. Flanary -niminen 86-vuotias rouva oli ollut yksi ensimmäisistä naislentäjistä!

Bob Wellsillä on tätä nykyä valtavasti seuraajia YouTubessa, ja hän on kirjoittanut kirjan How To Live In a Car, Van or RV, ”Kuinka asua autossa, pakettiautossa tai matkailuautossa”.

– Olin koditon pummi ja asuin pakettiautossa. Se oli tosi huonoa aikaa elämässäni. Sitten tapahtui jotain outoa: kaikki ongelmani katosivat, rakastuin tien päällä elämiseen, vapauteen. Olin tehnyt kaiken mihin yhteiskunta patisti: hankin työn, menin naimisiin, sain lapsia, ostin talon… enkä koskaan ollut onnellinen. Nyt olosuhteeni ovat aivan erilaiset, mutta ensimmäistä kertaa olen onnellinen. Se sai kyseenalaistamaan kaiken.

– En halunnut vain kertoa ihmisille kuinka elää erämaissa ja kansallispuistoissamme, halusin rakentaa yhteisön. Se on yleisinhimillistä: ihmiset haluavat kohdata muita ihmisiä. Olin saanut paljon sähköpostia ihmisiltä, jotka eivät halunneet tien päälle ollakseen yksin. Ajatellaan vaikkapa 1800-luvun turkismetsästäjiä. He rakastivat vuoristojen luontoa ja yksinäisyyttä, omia tutkimusmatkojaan. Silti he kerääntyivät vuosittain yhteen. Niinpä järjestin vuonna 2011 Rubber Tramp Rendezvous -tilaisuuden. Ensimmäisenä vuotena meitä oli 45. Viime vuonna meitä oli 8 – 10 000. On vaikea laskea ihmisiä autiomaassa.

Zhao valikoi vinkkien perusteella joitakin nomadeja, ja lisää värväyksiä yksittäisiin kohtauksiin tehtiin, kun kuvausryhmä oli asettunut Rubber Tramp Rendezvous -tapaamista varten ja Chloé kävi yksi kerrallaan tutustumassa paikalla olijoihin. Sillä tavalla löytyi esimerkiksi tarinoitaan nuotion äärellä jakava ryhmä. Zhaon tapoihin työskennellä tosielämän näyttelijöidensä kanssa kuuluu luottamuksen herättämisen pohja, joka näkyy myös Nomadlandissa.

– Kuvauspaikka hiljaiseksi, kamera kohdistetaan vain ryhmään ja annetaan heille aikaa ja tilaa kertoa tarinansa, kuvailee Asher tilannetta.

Fernin kohtaaman nuoren Derekin kaltaiset kulkurit ovat oma vaeltajien ryhmänsä, jotka eivät usein seurustele muiden nomadien kanssa. Siksi kohtauksessa, jossa Fern ottaa aloitteen, tarjoaa voileivän ja kysyy Derekin vanhemmista, on erityistä merkitystä. Derek päätyi työskentelemään ryhmän kanssa.

Elokuvan tekemisen prosessi oli nomadeille outo. Swankie jopa kertoo Zhaon tuntuneen aluksi pelottavalta.

– Mutta kun tutustuimme paremmin, tajusin, että hän on ainut, jolla on kuva kokonaisuudesta päässään. Kun hän pyysi minua tekemään jotain luonteeni vastaiselta tuntuvaa, hän selitti lempeästi, kuinka kyseessä oli fiktiivinen tarina, ei pala omaa elämääni.

– En ollut aikaisemmin kuullut Francesista tai nähnyt hänen elokuviaan, mutta hän käyttäytyi kuin minä olisin ollut kuuluisa filmitähti ja hän isoin fanini, Swankie jatkaa.

– Tunnustin, etten tiennyt kuka hän on, eikä hän loukkaantunut, alkoi vain innoissaan puhua yhteistyöstä. Elokuvan tehtyämme minulla oli tunne kuin olisin pitkästä aikaa tavannut kauan kadoksissa olleen ystävän.

Määränpää

Jo 1930-luvun laman aikaan elantonsa menettäneet maanviljelijät lähtivät joukoittain vaeltamaan työn perässä. Nykytilanteessa on jotain samaa, mutta taustat ovat erilaiset.

– Minusta tuntuu, että suurille ikäluokille tehtiin tietynlainen lupaus, Spears maalailee. – Jos he vain tekevät niin, näin ja noin, kaikki olisi valmista eläkeikään mennessä. Selvästikään niin ei käynyt, eikä niin käy. Turvaverkko on revennyt ja monet putoavat sen läpi. Kuten Bob Wells toteaa, on kuin katsoisi Titanicin uppoamista.

– Silti tilanne limittyy amerikkalaisen yksilöllisyyden perinteen kanssa. Monet tähän tilaan ajautuneet ihmiset ovat löytäneet uuden itsenäisyyden, uuden minän. Ensimmäistä kertaa elämässään he ovat vastuussa vain itselleen. Se on inspiroivaa – toki myös vaikeaa ja monimutkaista, mutta niin on koko Amerikkakin tällä hetkellä.

– Nämä ihmiset määrittelevät uusiksi amerikkalaista unelmaa, uskoo Asher. – Se on minusta kiinnostavaa kaikissa Chloén elokuvissa. Hän tutkailee amerikkalaista unelmaa mutta näkee sen tuoreesta näkökulmasta, kokonaan toisenlaisessa kulttuurissa syntyneen ja kasvaneen taiteilijan silmin.

– Fiktion voima on inspiroinut minua, ja sen vuoksi teen elokuvia. Näinä päivinä se voima on vaarassa unohtua. En halunnut kertoa jostain tien päällä olevasta vain käyttääkseni sitä sosiaalisen kommentointiin ja amerikkalaisen kapitalismin pahuuden osoittamiseen. Sellainen ei kiinnosta, mieluummin näkisin jonkun tekemän dokumentin aiheesta, Zhao kertoo.

– Halusin päästä sisälle tähän maailmaan ja tutkia ainutlaatuista amerikkalaista identiteettiä: nomadia. Se on pelikenttä, jolla haluan kohdata yleisön.

– Chloé käyttää elokuvaa kuvatakseen unohdettujen ja ylenkatsottujen ihmisten elämää: vanhusten ja kodittomien, kuvaaja Richards toteaa. – Hänellä on runollinen tapa tutkia elämää tietystä näkökulmasta ilman, että se tuntuu tarkkailulta.

Linda May kuvailee:

– En olisi normaalisti koskaan tavannut matkalla kohtaamiani ihmisiä johtuen elämäntavoistamme ja maantieteellisistä eroistamme. Vaikka polkumme olivat erilaisia, niiden kohdatessa löysimme välittömästi toveruutta, tukea ja välittämistä. Ystävyyksiä, joiden kehittyminen olisi normaalisti vaatinut vuosia, syntyi nopeasti koska meitä yhdisti nomadien elämäntapa.

– Jotkut puhuvat tripistä, toiset seikkailusta. Minä en, summaa Swankie. – Yritän vain elää omaa elämääni. Alunperin tavoitteeni oli olla tärkeä osa lasteni ja lastenlasteni elämässä. Se ei tuntunut olevan mahdollista terveellä tavalla kenenkään kannalta, se oli rehellisesti sanoen masentavaa. Minun oli keskitettävä energiani terveeseen elämäntapaan. Minulle se tarkoitti nomadiksi ryhtymistä. En ole seikkailemassa, katselemassa maisemia tai matkailemassa palatakseni kotiseuduille. Minulla ei ole kotia.

– Olen ollut nomadi yli vuosikymmenen, enkä ole väsynyt siihen. Kaikki omistamani kulkee matkassani. Minun ei pidä palata minnekään hakeakseni jotain. Nomadius on valinta, ei olosuhde.

Kuvat ja haastattelut: Walt Disney Studios Motion Pictures Finland
Toimittanut Jouni Vikman

Aiheeseen liittyvät elokuvat