Taksikuskin käsikirjoittaja ei lepää laakereillaan – Paul Schrader iskee kortit pöytään

Voisi kuvitella, että Taksikuskin käsikirjoittaja voisi sen jälkeen lähinnä lepäillä laakereillaan. Paul Schrader ei tehnyt niin. Hän teki käsikirjoitukset elokuviin Moskiittorannikko ja Kristuksen viimeinen kiusaus, oli mukana kirjoittamassa Kuin raivo härkä -hittiä ja ohjasi elokuvat American Gigolo ja Kissaihmisiä. Silti hän tuntuu jotenkin aliarvostetulta, ja mieluummin pilkataan sellaisia outouksia kuin Canyons, jossa nähtiin Lindsay Lohan ja pornotähti James Deen. Ensimmäisen (!) Oscar-ehdokkuutensa hän sai vuoden 2019 First Reformed -elokuvasta.

Venetsiassa Paul Schrader on vastaanottamassa elämäntyöpalkintoa ja esittelemässä The Card Counter -uutuuttaan.

– Olen ollut onnekas siinä mielessä, että elokuvani ovat kestäneet aikaa. Sitä ei pysty ennakoimaan. Taksikuski onnistui tekemään täysosuman ajan henkeen. Tuskin menee kuukauttakaan etten kuule jonkun mainitsevan sitä, mutta siinä oli ongelmallisina pidettyjä kohtauksia. Ne tekivät ihmisten olon epämukavaksi. Ja epämukavat elokuvat eivät voita palkintoja. Ne juhlivat maratoonareina, Schrader pohtii Zürichissa.

The Card Counter on taas yksi melko epämukava elokuva. Se kertoo William Tell -nimisestä uhkapelurista, jolla on häpeällinen menneisyys Abu Ghraibissa, nuori suojatti ja silmää Tiffany Haddishille.

– Onhan tietty poikkeuksiakin, kuten Kummisetä. Mutta pääasiassa palkintoja voittavat elokuvat, jotka saavat ihmiset hyvälle mielelle. Kymmenen vuotta myöhemmin ne eivät enää tunnukaan niin tärkeiltä. Minä putosin siihen kuoppaan, Schrader toteaa.

– Vuosia sitten sanoin [Martin] Scorseselle: ”Marty, jos tavoitteenasi on Oscar – niin kuin olikin – sinun pitää muuttaa prioriteettejasi.” Mutta sitten hän voitti, joten…

Kuka tietää, ehkä juuri siksi Paul Schrader ei vielä ole valmis lepäilemään laakereillaan.

Mistä löysit Oscar Isaacin esittämän tyypin, joka tuntuu kuuluvan synkkään maailmaasi?
Kirjoitan itse käsikirjoitukseni, ne eivät tule ulkopuolelta. Etsin kuitenkin aina kiinnostavia ammatteja. Sellaisia, joista ihmiset luulevat tietävänsä kaiken, mutta eivät oikeasti tiedä. Taksikuskit, huumekauppiaat.

Katsoin pokeriturnausta tv:stä ja ajattelin, että tuo on aika mielenkiintoista. Millainen ihminen pelaa pokeria 10–12 tuntia päivässä? Istuu kymmenen tuntia peliautomaatin ääressä. Se on jonkinlaista puolielämää. He eivät oikeasti pelaa, he vain pyörittävät numeroita, kuin laskukoneet. Ajattelin, että tämäpä mielenkiintoista, ihmiset luulevat tietävänsä mistä on kyse, mutta pinnan alla on jotain muuta.

Aikoinaan taksikuskeistakin ajateltiin, että he ovat hauskoja heppuja, lähes parhaita kavereita. Minä näin eksistentialismin pimeän sydämen. Tässä pokerinpelaajassa on myös jotain erilaista, hän on syyllinen. Hän ei tiedä pitäisikö hänen edes olla elossa. Hän elää kasinoiden kiirastulessa, toistaa samaa asiaa päivästä toiseen. Yhteiskunta on antanut hänelle anteeksi, mutta itse hän ei voi. Katsoja pohtii, mikä voi olla jotain niin anteeksiantamatonta? Hän voisi olla sarjamurhaaja, mutta se olisi klisee. Sitten ajattelin Abu Ghraibia [vankilaa, jossa Yhdysvaltojen sotilaat ja CIA syyllistyivät ihmisoikeus- ja sotarikoksiin]. Se oli anteeksiantamatonta, siellä vedettiin oma maa lokaan. Vielä kaikkien osallisten kuoltuakin ihmiset muistavat mitä siellä tehtiin.

Mutta hänhän oli saanut rangaistuksensa.
Hän maksoi velkansa menemällä vankilaan, mutta se ei tunnu hänestä miltään. Sitten hän viettää koko elokuvan yrittämällä päästä takaisin. Se on kuin Taskuvarkaan lopetus, American Gigolon lopetus, Light Sleeper. Mies ja nainen kohtaavat vankilassa, jonka he ovat itse luoneet.

Taustani on kalvinistinen, siinä synnytään syyllisyyteen ja tullaan vain syyllisemmiksi. Ei vain syyllinen siihen mitä tekee, vaan syyllinen muidenkin ihmisten tekoihin. Ajattelin: ”Mitä jos joku muukin ajattelisi niin? Miten hän voisi antaa itselleen anteeksi?”

Unohda yhteiskunta, sillä jos ei voi itse antaa itselleen anteeksi, jää odottamisen tilaan. Elokuvan hahmokin vain odottaa jotain; elämää, kuolemaa. Nainen kysyy: ”Miksi pelaat?” ja mies vastaa: ”Se on ajankulua.” Sitten mies tapaa nuorukaisen, melkein lapsen, jonka sisällä on yhtä paljon vihaa. Hän ajattelee, että jos pystyy muuttamaan tämän elämän suuntaa, ehkä hän pystyy antamaan anteeksi itselleenkin. Hän alkaa nähdä tien pois outojen motellihuoneiden kiirastulesta.

Olen tekemässä kolme elokuvaa putkeen, seuraava kertoo puutarhurista ja sen nimi on Master Gardener. Niin se toimii – pitää vain löytää kiinnostava ammatti. Taksikuskin käsikirjoitus oli itseterapiaa. Havaitsin, että sellaista hahmoa ei ollut aikaisemmin ollut elokuvissa, mutta kyllä muussa 1900-luvun fiktiossa, Dostojevskissä, Sartressa. Loputon kertoja ilman ominaisuuksia. Nostin hänet eksistentialistisesta fiktiosta ja siirsin elokuvaan. Samaan palaan edelleen, ja yritän vähän muuttaa sitä. Uudessa on kaksi naista, nuorempi ja vanhempi. Mielenkiintoista nähdä, mitä siitä tulee.

Jo nimi William Tell kertoo, että hahmossa on jotain outoa.
Hän ei voi käyttää nimeä, joka hänellä oli sotilaana, mutta kertomista tarkoittava ”tell” on myös pokeriin viittaava sanaleikki. Jos paljastaa jotain pelistään, vaikkapa hieman värähtää hyvän käden saadessaan, se on ”tell”. Will Tell voisi myös kääntyä muotoon ”Minä kerron.” Sitten on tietysti mytologinen yhteys mieheen, joka vaarantaa poikansa kukistaakseen tyrantin. Siinä on tiettyä resonanssia, vaikka ei olisi tästä kuullut, tai luulee sitä vain Rossinin oopperan nimeksi.

Tiffany Haddish näyttelee täysin vakavalla naamalla. Olet ennenkin raahannut koomikkoja toiselle puolelle. Miksi?
Sen opin Scorseselta Taksikuskissa. Hän värväsi kirjoittamaani rooliin Albert Brooksin ja minä ihmettelin, miksi. Hän sanoi: ”Hahmo on niin tylsä. Ajattelin, että Albert voisi tehdä sille jotain.” Minusta se oli fiksua.

Tiffany Haddish.

Jos koomikon, erityisesti stand-up-koomikon kuten Richard Pryor [Blue Collar] tai Cedric the Entertainerin [First Reformed] laittaa paineen alle, hän löytää tien ulos, sitä he tekevät eläkseen. Ihmiset ehdottelivat rooliin näyttelijöitä, ja kun kuulin Tiffanyn nimen, sanoin: ”Mielenkiintoista.” Ensinnäkin hän taatusti tekisi jotain odottamatonta, se on hänellä verissä. Toiseksi, hän haluaa muuttaa imagoaan, joten hän olisi halpa (naurua). Molemmat voittavat!

Voin kuvitella, että rahoittajat sanoivat: ”Kasinot ja pokeri ovat mahtavia, mutta Abu Ghraib?!”Minulla oli Oscar, jonka tunsin jo entuudestaan. Ajattelin, että vielä Tiffanyn saaminen riittäisi, kun kuulin Tye Sheridanin haluavan mukaan. Ei kun rahaa hakemaan!

Elokuvan teko ei ollut kallista, enkä kuvannut mitään leikkaushuoneen lattialle jäävää. Kysyin mitä rahoittajat sanoisivat, jos Scorsese tuottaisi sen. ”Se kyllä auttaisi.” Niinpä soitin hänelle: ”Martin, tarvitsisin palveluksen. Eikö olisi mukavaa jakaa krediitti vielä kerran, kun nyt lähestymme uramme loppua?” Han sanoi, että se olisi kyllä mukavaa. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen agenttinsa soitti ja alkoi puhua diilistä. Mistä diilistä? Minä pyysin palvelusta, hän sanoi kyllä, siinä sinulle diili.

Meidän oli vaikea saada Taksikuskiakin tuotantoon. Sitten Robert [De Niro] voitti Oscarin, Marty teki hitin ja minä myin käsikirjoituksen isolla rahalla ja yhtäkkiä se olikin mahdollista. Muistan jonkun sanoneen, että elokuva oli jo kuuluisa. Se oli kuulemma käsikirjoitus, joka kaikkien mielestä pitäisi toteuttaa, mutta johon kukaan ei tarttunut. Elämäni tarina.

Elokuvaihmiset rakastavat sinua. Ethan Hawke puhui sinusta juuri Karlovy Varyssa, Tolkienin ohjaaja iloitsi valinnastasi Venetsiaan. Mistä se johtuu?
Annan Ethanin ja Oscarin kaltaisille tilaisuuden tehdä jotain mistä he pitävät. Oscar on joutunut viettämään paljon aikaa vihreän kankaan edessä juoksemassa käskystä. Eivät näyttelijät pidä siitä, etteivät he saa näytellä. Niinpä sanon: ”Olet kivi kallioisella merenrannalla. Ylitsesi pyyhkivät juoni- ja budjetti-nimiset aallot. Älä pelästy, älä kilpaile, älä välitä niistä, ne menevät ohi, sinä pysyt.”

Mutta he tuntevat olonsa mukavaksi kivenä vain, jos tukijärjestelmä toimii: käsikirjoitus, tarina, ohjaus ja miehitys. Ironisesti en yleensä käytä samaa näyttelijää kahdesti. De Niro, [Richard] Gere, [Willem] Dafoe, Ethan, Oscar, seuraavaksi Joel Edgerton. Tuntuu, että kaadan vanhaa viiniä uuteen pulloon ja pelkään jääväni siitä kiinni, jos käytän heitä uudelleen.

Elokuvien tekeminen on rankkaa, mistä saat voimaa taistella seuraavan puolesta? Eikö olisi helpompi ryhtyä yhteistyöhön Netflixin tai vastaavan kanssa?
Riippuu siitä, kuka sanoo viimeisen sanan. Netflix teki Paolo Sorrentinon kanssa The Hand of Godin. Mutta he tekevät niin paljon, ja jos olisin yksi “valituista”, kuten Paolo tai Jane Campion, niin joo, voisin suostua. Mutta pelkään, ettei se ole minua varten. Pitäisi olla valtava luottamus tai saada jotain paperilla, muuten elokuvat vain hukkuvat massaan.

Paul Schrader.

Audiovisuaalinen viihde ei mene mihinkään, mutta teatteriesitykset muuttuvat. Liittyvätkö ne klassisen musiikin ja näytelmien joukkoon? En usko, mutta yleisö pienenee. Siellä missä ennen oli 20 teatteria, on nyt viisi. Niiden pitää olla joko perhetapausten ympärillä pyöriviä jättisaleja, IMAXia tai vastaavaa, deittileffoja, kauhua, romkomia, ja sitten on ”klubielokuvat”, joihin liittyy ravintola ja baari. Mitä siihen voi sanoa, martini on uusi popcorn.

Sinua ei juuri erikseen pyydetä tekemään käsikirjoituksia, eikö niin?
Käsikirjoitukseni ovat spekulointia omaksi ilokseni. Kukaan ei maksa niiden tekemisestä, olen kuin kuka tahansa taiteilija, jolla on idea laulusta tai maalauksesta. Se on motivaationi. Jos siitä ajattelusta maksetaan, se on yleensä joku, jota ei kunnioita.

Yritän vain pitää omaa mielenkiintoa yllä pohtimalla, mitä en ole tehnyt aikaisemmin. The Card Counterissa minulla on jälleen eristäytynyt mies huoneessa omaan ammattiinsa naamioituneena. Mutta nyt siinä on myös ihmissuhdekolmio. Seuraavassa minulla on ensimmäistä kertaa kaksi naista puhumassa toisilleen miehen selän takana, vaikka kumpikin makaa hänen kanssaan. Mies vielä uskoo valkoiseen ylivaltaan, mistä ihmiset tapaavat ottaa ongelmaa.

Miksi et keskity vain niihin kahteen naiseen?
Olen tehnyt pari elokuvaa, joissa päähenkilö on nainen, kuten Patty Hearst ja Cat People, mutta sellaiset eivät tule minulta luonnostaan. Tiedän vaistomaisesti mitä mieshahmoni ajattelevat silloinkin, kun he eivät itse sitä tiedä. Naisten ajatukset ovat minulle mysteeri. Miesnäyttelijälle voin sanoa: ”Hän avaa suunsa ja nämä sanat tulevat ulos. Älä kysy miksi, tiedän vain, että niin on.” En kai vain tunne oloani mukavaksi, jos yritän sanoa samaa naisnäyttelijälle. Jos hän kysyy, miksi hahmo puhuu niin, en voi vastata kuin: ”En tiedä!” Jos hän kysyy, kuinka paljon tiedän naisistä ylipäätään, minun on sanottava: ”En kovin paljon!”

Teksti:Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Focus Features, Getty Images

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut