Pimeyden tango: Näin syntyi kauhuklassikko Suspirian uusi versio

Lutz Ebersdorf syntyi Saksassa vuonna 1936. Kun hän oli kaksivuotias, hänen perheensä pakeni natseja Geneven kautta Lontooseen. Hän palasi Müncheniin vuonna 1954 opiskelemaan psykologiaa ja oli kokeilevan Piefke Versus -teatteriryhmän perustajajäsen. Hän valmistui tohtoriksi vuonna 1967 ja on harjoittanut kleinilaista analyysia Berliinissä erikoistuen äiti-tytär-suhteisiin. Vuonna 2016 Luca Guadagnino pyysi häntä uusintafilmatisointiinsa Dario Argenton Suspiriasta. Pieni ongelma… häntä ei ole olemassa.

Moisen yksityiskohdan ei pidä antaa pilata huvia, ei ainakaan Venetsiassa, jossa Suspirian ensi-ilta päättyi villeihin suosionosoituksiin, kovaäänisiin buuauksiin ja kaikkeen siltä väliltä.

Tilda Swinton ei moisesta hätkähtänyt, vaan otti lehdistötilaisuudessa puheenvuoron.

– Tri Klempereriä esittävä kollegamme Lutz Ebersdorf ei valitettavasti voi olla paikalla, mutta hän pyysi lukemaan terveiset: ”Arvoiset lehdistön naiset ja herrat – olen pahoillani, etten voi tervehtiä teitä henkilökohtaisesti. Olen yksityishenkilö ja haluan säilyttää yksityisyyteni. Lucan ehdottaessa osaa kysyin miksi, kun olisi paljon sopivampiakin ihmisiä. Hän sanoi: ”Yleisö nauttisi uudesta kasvosta.” Ajattelin, että miksi ei, se voisi olla hauskaa. Ja se oli. Suspiria lienee ainut elokuva, jossa ikinä esiinnyn, mutta pidin sen tekemisestä, eikä aikainen ylösnousu haitannut. Lähihistoriassa ei ole aikaa, jolloin olisi tärkeämpää muistuttaa itseään harhaluulojen ja eettisistä perusteista irrallisen joukkoajattelun vaaroista ja kaikesta mikä voi johtaa separatismin hysteriaan. Olen eläkkeellä, mutta kehotan kaikkia, joita Suspiria häiritsee, hakeutumaan hyvälle terapeutille. Itsetutkiskeluun käytetty aika ei koskaan mene hukkaan.”

On hyvä syy sille, että kirjeen luki Swinton, vaikka sen vaikutusta vähensi Luca Guadagninon häpeilemätön hihitys taustalla. Vahvasti maskeerattu Swinton nimittäin esitti hahmoa, vaikka ei asiaa myönnä.

– Näyttelin kahta roolia? Kuten krediiteistä ja julisteista näette, tri Klempereriä esitti Lutz Ebersdorf, joka lähetti lukemani viestin, hän selittää turhan vakavalle journalistille.

Samalla Swinton summaa kauniisti mitä Suspiria haluaa olla: alkuperäiselokuvan Jessica Harperinkin sisältävä, rakkaudella tehty kunnianosoitus vuoden 1977 klassikolle, joka ei ole liian palvova ohittaakseen hyvät naurut.

Call Me by Your Name on Guadagninon uran juhlituin elokuva. Hänen uutuudessaan nuori amerikkalaistanssija Susie Bannion (Dakota Johnson) saapuu 1970-luvun Berliiniin liittyäkseen Helena Markosin tanssiseurueeseen. Hän tekee vaikutuksen koreografina toimivaan madame Blanciin (Swinton).

Edellinen päätanssija syyttää ryhmää johtavia ”Äitejä” noidiksi, mutta ei ehdi paeta ennen kuin hänet kaappaa kidutettavaksi outo voima, joka on jollain tavalla yhteydessä Susien tanssiin. Samaan aikaan psykoterapeutti Klemperer löytää entisen Markos-tanssijan pelottavan päiväkirjan, joka kertoo muinaisesta demonisesta uskonnosta.

– Tämä on ennemmin cover-biisi kuin uusinta, ja kuten tiedämme, cover voi kuulostaa hyvin erilaiselta kuin alkuperäinen laulu, Swinton lisää. – Halu sen tekemiseen kumpuaa Dario Argenton vertaamattoman klassikon syvästä arvostuksesta, ja Luca on visualisoinut sitä jo vuosia.

 

Taidestalkkeri

Suspiria on tosiaan ollut Guadagninon pakkomielle siitä lähtien, kun hän näki sen julisteen kotikaupungissaan.

– En tiennyt mistä se kertoi tai että nimi on latinaa [tarkoittaen kuiskauksia]. Kuva oli niin vahva, että halusin kävellä teatterin ohi uudelleen vain saadakseni ihailla sitä taas.

Eikä elokuva onneksi pettänyt, kun hän pääsi näkemään sen.

– Sen hullunrohkeus, ulkoasun päällekäyvyys, musiikki, konseptin viehätysvoima… Olin 15-vuotiaana Palermossa kuulin Dario Argenton istuvan eräässä ravintolassa. Menin sen ulkopuolelle ja tuijotin sisään, kunnes hermostutin Argenton, joka on todella kiltti henkilö.

Ei kestänyt kauan ennen kuin Guadagnino alkoi haaveilla omasta versiosta.

Suspirian katsominen on kuin joutuisi mielipuolen puukottamaksi laavalampun sisällä, Guadagnino nauraa. – Se tosiaan häiritsee. Muistan kuinka vahvasti tarinan logiikan puute vaikutti.   Se on itse asiassa logiikan vastakohtaa, mutta se ei häiritse ihmisten katselukokemusta. Se on kuin kuumeinen uni. Minulla on muistikirjoja, joihin olen kirjoittanut: ”Luca Guadagninon Suspiria”. Aloin pohtia ihan omaa versiota siitä.

Käsikirjoitusavuksi hän kutsui amerikkalaisen David Kajganichin, joka kirjoitti myös A Bigger Splashin, Guadagninon version ranskalaiselokuvasta La piscine. A Bigger Splashissa esiintyivät myös Swinton ja Johnson.

Jo varhaisissa keskusteluissa kaksikko päätti, että uutuus sijoittuisi vuoteen 1977, Argenton elokuvan julkaisuvuoteen.

– Sillä tavalla mukaan sai sosiaalista kontekstia, Kajganich kertoo. – Argenton elokuva elää omien esteettisten kunnianhimojensa umpiossa, me halusimme jotain aivan muuta.

Siinä missä alkuperäinen sijoittuu Freiburgin pikkukaupunkiin, Guadagninon versio tapahtuu jaetussa Berliinissä samaan aikaan, kun Baader-Meinhof-ryhmän terrori-iskut ovat kuumimmillaan.

– Siirtämällä pääosan tarinasta Berliiniin Baader-Meinhofin aikakauden viimeisiin viikkoihin pystyimme sijoittamaan tanssiryhmän keskelle yhteiskunnan kamppailua fasismia vastaan. Siihen aikaan Saksan nuorisossa nousi viha vanhempiensa ja isovanhempiensa sodanaikaisia tekoja kohtaan, mitä vanhemman sukupolvet eivät vielä olleet täysin ymmärtäneet.

 

Uusi uhri

Päähenkilö Susieksi Guadagnino pestasi Dakota Johnsonin, joka tunnetaan edelleen parhaiten 50 Shades of Grey -trilogian Anastasia Steelena. Näyttelijätär kuuli Suspiriasta vasta A Bigger Splashin kuvauksissa.

– Olimme jo niin ihastuneita toisiimme, että olisin suostunut mihin tahansa hänen ohjaukseensa, toteaa Johnson.

Siinä vaiheessa hän ei vielä ollut nähnyt alkuperäistä, mutta aihe kiinnosti.

– Rakastan tanssielokuvia ja elokuvia naisten välisistä veto- ja hylkimisvoimista sekä elokuvia noituudesta. Susie tulee protestanttisesta, väkivallattomuuteen sitoutuneesta mennoniittaperheestä, mutta hänestä tuntuu, ettei hänen sielunsa vastaa sen uskontoa ja sääntöjä. Hän haluaa tutkia maailmaa, ja hänen sisällään on voima, jonka olemassa olosta hän ei välttämättä ole tietoinen. Hän haluaa kokea kaiken. Se on sen ajan Berliinissä aggressiivista ja häiriinnyttävää käytöstä naiselta, ja hänen naiiviutensa vuoksi hänen puolestaan pelkää.

Vaikka tabloidit herkuttelivat Johnsonin kerrottua tarvinneensa terapiaa kuvausten jälkeen, kokemus oli hänestä silti palkitseva.

– Ajattelin, että psykoottinen tarina 40 naisen kanssa ei voi päättyä hvyin. Ja kyllä, olimme pian samassa kuukautissyklissä, mutta samalla meillä oli toista tukeva ja rakastava ilmapiiri. Sen julki tuomista varten ei tarvita päähenkilömiestä tai miehen ja naisen välistä tarinaa.

Entä paljon puhuttu terapia?

– En tarvinnut psykoanalyysia enkä toivottavasti koskaan tarvitsekaan. Välillä vain imen työprojekteissa itseeni paljon tunteita. Niistä puhuminen jonkun kanssa on hyvä tapa siirtyä eteenpäin, ja terapeuttini on erittäin mukava nainen. Elokuva ei siis lähettänyt minua psykiatriselle osastolle.

Hautomalla hyvä tulee

Guadagninon kanssa useammassakin elokuvassa työskennellyt Swinton puolestaan kuuli elokuvasta jo varhain, yli 25 vuotta aikaisemmin.

– Olemme suunnitelleet Suspiriaa niin kauan kuin muistan. Olen kokenut tällaisia pitkiä hautumiskausia muidenkin elokuvantekijöiden kanssa, ja ne ovat ihania. Silloin teos kehittyy kerroksittain ja kuvaukset ovat enää helppo yksityiskohta. Olemme Lucan kanssa jo lähes verisukulaiset. Nyt sanan useammassakin merkityksessä, sanoisin. Hänen kanssaan kyse ei ole työnteosta, kyse on elämästä, Swinton julistaa ennen kuin siirtyy hahmoonsa.

– Blanc on taiteilija. Hän on tehnyt sopimuksen yliluonnollisten voimien kanssa säilyttääkseen ryhmänsä, ja hän joutuu elämään sen seurausten kanssa. Ristiriitaisuus ja yksinäisyys ovat hänen maksamansa hinta, ja hänen harjoittamansa noituus repii häntä.

– Rakentaessani Blancille ääntä palasin elokuvan inspiriaation lähteille, Rainer Werner Fassbinderin töihin, selittää David Kajganich.

Fassbinder oli länsisaksalainen elokuvantekijä ja teatteriohjaaja, joka oli saksalaisen elokuvan uuden aallon katalyytti.

– Monet elokuvan vahvimmista naisista kävivät läpi hänen yhteistyönsä sulatusuunin. Yksi heistä on Ingrid Caven, joka näyttelee elokuvassamme Vendegastia. Tein parhaani saadakseni Blancin sanojen käytön ja tilan hallinnan tuntumaan fassbindermäiseltä.

Fassbinderin nimi tulee esiin myös, kun keskustelemme elokuvan ulkoasusta, josta vastaa kuvaaja Sayombhu Mukdeeprom.

– Monet odottivat alkuperäisen kirkkaita värejä, mutta ensimmäisen version luettuani aloin nähdä elokuvan omalla tavallani, kuvaaja kertoo.

Visuaalisen ilmeen saneli elokuvan tapahtumapaikka ja -aika.

– Halusimme kertoa tarinan kuin elokuva oikeasti sijoittuisi vuoden 1977 Berliiniin, Guadagnino lisää. – Kävimme Sayombhun kanssa läpi Michael Ballhausin ja Xaver Schwarzenbergerin Fassbinderille kuvaamia elokuvia sekä Balthusin maalauksia. Väripaletissa on harmaan ja ruskean sävyjä, ruostetta sekä vaaleaa sinistä ja vihreää. Halusimme sen heijastavan aikakauden saksalaista elokuvaa emme vain matkivan jotain tunnelmia.

Vaikka monet ulkokohtaukset on kuvattu paikan päällä Saksassa, suurin osa sisäkuvista tanssiryhmän rakennus mukaan lukien lavastettiin Pohjois-Italian vuorilla sijaitsevaan hylättyyn jättihotelliin.

 

Tanssin tuskaa

Kajganich ryhtyi kattavaan tutkimustyöhön saadakseen tanssin ympärillä pyörivän tarinan hahmoista uskottavia.

– Tutkin Martha Grahamia, Mary Wigmania, Pina Bauschia, Sasha Waltzia… kaikkia edelläkävijöitä, käsikirjoittaja kertoo. – Seurasin Sashaa Berliinissä ja osallistuin harjoituksiin nähdäkseni kuinka joku Blancin tapainen opettaisi liikettä ja mentoroisi tanssijoitaan.

Guadagninolle ensiarvoisen tärkeää oli oikeanlainen koreografia.

– Halusin eroon ajatuksesta, että tämä olisi balettielokuva, ohjaaja kertoo. – Minulle oleellista oli modernin tanssin radikaismi. Elokuvan tanssi on syvällä hahmojen lihassa ja veressä. Se on osa heitä ja sitä miten he käyttäytyvät.

Se ohjasi hänet Damien Jalet’n luo. Ranskalaisbelgialainen koreografi Olivier-palkitun Babel(words)-show’n takana oli myös Argenton elokuvan fani. Silti hän oli aluksi skeptinen.

– Luca vakuutti minut pian siitä, että hänellä oli oma aito visio, jolla on hyvin syvä ja persoonallinen yhteys Argenton elokuvaan. Oli todella inspiroivaa lähteä suunnittelemaan siltä pohjalta, että tanssi olisi noitien voimien ilmentymä, heidän salaista kieltään.

Tanssiryhmän pääteosta varten Guadagninon puvustaja Giulia Piersanti loi BDSM:stä vaikutteita saaneita asuja.

– Ne kertovat ryhmän rakentuvan nautinnon ja kivun ympärille, kertoo Guadagnino.

Piersanti selostaa saaneensa idean taiteilija Christon raskaisiin köysiin käärityistä naisista.

– Löysimme yhteisen kielen, kun ehdotin ideaa Lucalle ja Damienille. Solmimme asut käsin punaisesta sidontaköydestä hyödyntäen sidontatekniikoita ja Nobyoshi Arakin valokuvia.

Johnson aloitti tanssiharjoittelut jo Fifty Shades Freed -kuvausten aikaan Vancouverissa.

– Harrastin tanssia noin kymmenen vuotta, joten onneksi minulla oli hieman taustaa ja kropassani lihasmuistia.

Oli silti tärkeää korostaa Susien erilaisuuden tunnetta, koska hän on kasvanut ilman ammattilaisopetusta.

– Hän tulee maatalousympäristöstä, joten halusimme häneen maanläheisyyttä ja terävyyttä mutta myös herkkyyttä, kertoo Jalet.

Siksi Susie riisuu tossunsa koe-esiintymisessä.

– Sitä ei ollut käsikirjoituksessa, mutta jalkojen ja puulattian kontakti toi liikkeisiin alkukantaisuutta.

Johnson antoi kaikkensa, mutta sillä oli hintansa. Yksi tärkeimmistä tansseista vei hänet ensiapuun.

– Onnistuin venäyttämään selkäni tosi pahasti, tuntui kuin olisin repäissyt kroppani irti jaloistani. Olin ankara itselleni ja käyttäydyin kuin ammattitanssija, vaikka en ole sellainen.

Kyseinen kohtaus on jo yksi Suspirian pahamaineisimpia. Se on ansioituneen leikkaaja Walter Fasanon mestarinäyte. Susien tanssiessa Blancin silmien edessä syntyy yliluonnollinen yhteys noitia vastaan nousseen ryhmän entisen jäseneen Olgaan (Elena Fokina). Läheiseen peilihuoneeseen vangitun Olgan jäsenet liikkuvat Susien jokaisen liikkeen myötä repien hänet lopulta kappaleiksi.

– Rakastin sitä kohtausta alusta pitäen, Jalet kertoo. – Yhdessä huoneessa tanssi ylisti elämän voimaa ja toisessa tuhoa. Se oli Eros–Thanatos -pas de deux, yhtä aikaa kuvottava ja kiehtova.

Toistoloitsu

Samaa voisi sanoa musiikista. Guadagnino tiesi, että yhteistyö kenen tahansa säveltäjän kanssa herättäisi vertailuja progerockyhtye Gobliniin, joka vastasi alkuperäisestä soundtrackista.

– Etsin musiikkiin elokuvan energiaa, pelkoa, pahuutta ja ihmisyyttä. Mietin soundtrackia, joka olisi vahvasti moderni.

Guadagnini kääntyi Radioheadin Thom Yorken puoleen.

– Aluksi ajattelin, että hän on hullu. En ole ikinä tehnyt soundtrackia ja Suspiria kuuluu legendaarisimpiin, Yorke kertoo.

– Mutta tiesin sen olevan hetkiä, joita katuisin, jos kieltäytyisin. En pystynyt perustamaan sitä mihinkään, mutta minua kiehtoi tiettyjen asioiden toisto uudelleen ja uudelleen, kunnes aivot rukoilevat lopettamaan. Tavallaan tein studiossa loitsuja.

Unelmansa nyt toteuduttua Guodagnino toivoo elokuvansa tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin Argenton alkuperäisellä oli häneen.

– Haluan elokuvan vaikuttavan katsojiin alitajuisesti. Haluan heidän ajattelevat minuuttaan suhteessa kasvatukseensa, suhdettaan äitiinsä. Haluan heidän näkevän vahvojen ja motivoituneiden naisten voiman. He eivät ole uhreja. He ovat mutkikkaita, fantastisia, häiritseviä, voimakkaita ja joskus pahoja.

Ainakin Kajganichin mielestä Guadagnino on onnistunut.

– Elokuva on pähkähullu, kuin sekopäiset pyjamabileet Luca Guadagninon kotona. Ja sinne on kutsuttu kaikki.

Oletettavasti siis myös eräs Lutz Ebersdorf.