Spike Leen BlackKklansman-elokuvan suomalaistähti Jasper Pääkkönen: ”Amerikassa koko yhteiskunta rakentuu rasismille”

Epäselvyyksien välttämiseksi: Spike Leen BlacKkKlansmanilla ei ole mitään tekemistä Ted V. Mikelsin vuonna 1966 ilmestyneen, myös nimellä I Crossed the Color Line tunnetun elokuvan The Black Klansman kanssa. Se kertoi vaaleaihoisesta afroamerikkalaisesta miehestä, joka muuttaa Alabamaan ja liittyy Ku Klux Klaniin ennen kuin alkaa kostaa organisaatiolle tyttärensä murhan. Leen elokuvalla ei myöskään ole tekemistä vuoden 1959 ranskalaiselokuvan J’irai cracher sur vos tombes eli I Spit on Your Graves (ei, ei siis I Spit on Your Grave), jossa vaaleaihoinen afroamerikkalainen mies matkaa etelävaltioihin tutkimaan veljensä lynkkausta ennen kuin – jep, arvasitte – alkaa kostaa tämän murhaa. Eli jälleen kerran teimme taustatyötä aivan turhaan.

Mutta vakavasti puhuen… Vaikka joitakin yhtäläisyyksiä löytyy, BlacKkKlansman ei perustu ihastuttavan pöhköihin exploitaatioelokuviin – jotka eivät edes ole kestäneet aikaa kovin hyvin, sillä kummassakin edellä mainitussa tapauksessa päähenkilöä esittää valkoinen näyttelijä. Spike Leen elokuvan taustalla ovat Ron Stallworthin muistelmat. Hän oli Colorado Springsin ensimmäinen afroamerikkalainen poliisi. Hän myös oikeasti soluttautui Ku Klux Klaniin. Puhelimitse.

Stallworth esiintyi äänekkäänä ääri-ihmisenä, jota kasvokkain käytävissä tapaamisissa edusti hänen valkoihoinen kollegansa ”Chuck”, elokuvassa Adam Driverin näyttelemä Flip. Stallworth ei ainoastaan saanut klaanin jäsenyyttä, hän muodosti läheisen suhteen klaanin entisen suurvisiiri David Duken kanssa. Tulee mieleen Dave Chapellen tv-show’n sokea musta valkoisen ylivallan edustaja Clayton Bigsby, mutta tällä kertaa täysin tietoisena omasta identiteetistään.

– Pidinkö tarinaa totena, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa? Suoraan sanoen: en, nauraa Ron Stallworthiksi valittu John David Washington.

– Mutta kun puhuin Ronin kanssa ja hän esitteli Ku Klux Klan -jäsenkorttiaan, jossa tosiaan luki hänen nimensä, asia alkoi valjeta. En halunnut suoraan matkia häntä, sillä Ron kertoi etteivät hän ja Chuck kuulostaneet ollenkaan toisiltaan. Hän vain sanoi KKK:lle kärsivänsä poskiontelon tulehduksesta. Se kertonee jotain klaanin epäpätevyydestä tai heidän egostaan. Ja hän teki sen 1970-luvulla kansalaisoikeuskiistelyn raivotessa kuumimmillaan. Hän oli uskomattoman rohkea mies.

Historia toistaa itseään

Samaa voisi sanoa tyypistä, joka päätti kertoa Stallworthin tarinan. Kun tapaan Spike Leen Cannesissa, jossa BlacKkKlansman pari päivää myöhemmin voittaa Grand Prix -palkinnon, elokuva on jo leimattu poliittiseksi kannanotoksi. Ohjaaja ei selvästikään pidä sitä huonona asiana ja miksi pitäisikään? Onhan muun muassa elokuvien Do the Right Thing – Kuuma päivä ja Malcolm X tekijä ollut aikaisemminkin samassa tilanteessa.

– Onko järkyttävää, että elokuva on niin ajankohtainen? Ei meille. Amerikassa asuville värillisille ihmisille tämä on ollut todellisuutta siitä lähtien, kun esi-isämme vietiin sinne. Sitä ehkä peitellään nyt, mutta kyseessä on sama vanha viha, elokuvantekijä julistaa.

– Täytyy vain toivoa, että ihmiset löytävät maailmanlaajuisen näkökulman, sillä oikeiston nousua ei ole vain uusi tyyppi Valkoisessa talossa. Sitä tapahtuu kaikkialla maailmassa.

Ehkä niin, mutta Charlottesvillen mielenosoitus oli kiistämättä amerikkalainen tapahtuma. Konfederaatioarmeijan kenraali Robert E. Leen patsaan siirtoon liittyvä valkoisten nationalistien ja vastamielenosoittajien pahamaineinen kohtaaminen viime vuonna päättyi Heather Heyerin kuolemaan ja monien loukkaantumiseen auton ajettua väkijoukkoon. Vaikka elokuva oli tuolloin jo jälkituotannossa, Lee päätti [spoilerivaroitus!] osoittaa kunnioitusta uhreille.

– Nämä tyypit kirjoittivat itse itsensä tarinaan. Hemmetin David Duke kirjoitti itsensä tarinaan, sillä aluksi meillä oli vain Topher Gracen hieno roolisuoritus, Lee sanoo.

– Käsikirjoittaessamme puhuimme aina menneisyyden muuttamisesta nykypäivään. Siinä mielessä Trump on auttanut paljon, hän on todellinen yhteistyökumppani. Kun ryhdyin tekemään elokuvaa, en olisi kuvitellut, että hänestä tulee Yhdysvaltojen presidentti. Kun hän sanoi: ”Voisin seistä keskellä Viidettä avenueta ja ampua jonkun, enkä menettäisi ääniä”, ajattelin, ettei sellainen tyyppi voisi ikinä voittaa. Olin siis väärässä, mutta kyseessä ei ole vain Amerikka; samaa tapahtuu joka puolella. Muista painottaa sitä jutussasi.

Ja minähän teen työtä käskettyä.

Oikeaa ajankuvaa

Politikointi ja arvostetut palkinnot (joita varmaan riittää jatkossakin) sikseen, BlacKkKlansman on outo olento. Eikä vain siksi, että sen yhtenä tuottajana on toiminut Jason Blum tuotantoyhtiöstä Blumhouse Productions, joka löytyy sellaisten elokuvien takaa kuin Riivattu, Paranormal Activity ja Jordan Peelen Get Out. Itse asiassa se alkaakin käydä järkeen.

– Kyseessä ei ole minun projektini. Jordan osti kirjan oikeudet, palkkasi käsikirjoittajat ja kutsui sitten minut mukaan. Sanoin, että voin kyllä ohjata sen, mutta minun on oman väkeni kanssa kirjoitettava se ensin uusiksi.

Niin myös tapahtui, ja lopputulos lainaa yhtälailla tämän päivän uutisotsikoista kuin klassisista blacksploitaatioelokuvista. Jälkimmäisestä todistaa kahden hahmon eläväinen väittely siitä kumpi on parempi: Superfly – alamaailman kuningas vai Shaft – kivikova dekkari.

– Se on todellista kultturisidonnaista keskustelua, veljellistä sanailua. Tämän päivän versio olisi ”Kendrick Lamar vai Drake?” valaisee Washington, josta on nopeasti tulossa yksi suosikkihaastateltavistamme.

– Itse suosisin Superflyn Ron O’Neillia. Mutta hän esitti parittajaa ja huumeidenvälittäjää, ja sitä ihannoitiin elokuvassa. Shaft edustaa lakia. Tein soittolistan 1970-luvun musiikista: Curtis Mayfield, Marvin Gaye… Nukahdin joka ilta Soul Trainin [pitkäikäinen tv-show, joka ensimmäisenä esitteli lukuisia afroamerikkalaisia taiteilijoita] ääreen. Perheeni oli myös ymmärtäväinen, joten oli ilo tulla kuvauspaikalle ja pistää ne releet ylleen. Afrokampaus kruunasi kaiken.

Perhe on pahin

Niin, perheestä puheen ollen. On täysin ymmärrettävää, jos näyttelijän nimi tuntuu tutulta: hän on Denzel Washingtonin vanhin poika. Yllättävää kyllä, se ei tehnyt uravalinnasta yhtään helpompaa.

– Hänen asemansa alalla teki minusta introvertin. Kapinoin teini-iässä, mutta sain kanavoitua aggressiot fyysiseen tekemiseen eli amerikkalaiseen jalkapalloon, nuorempi Washington myöntää.

– Lajissa käytetään kypärää, joten kukaan ei nähnyt kasvojani, ainoastaan peliasussa lukevan nimen Washington. Kukaan ei tiennyt kuka olin, eikä kukaan välittänyt! Sain stipendin, joka maksoi koulunkäyntini ja pääsin kansalliseen liigaan [NFL]. En juurikaan pelannut, istuin vain penkillä. Mutta olin päässyt sinne omin avuin! Toki saatoin pelata hyvin ja sain lukea otsikoita “Denzel Washingtonin poika pelasi hyvin”, vaikka en nähnyt hänen tekevän kentällä mitään. Ihmiset voivat puhua mitä haluavat, mutta tiedän tehneeni kaiken työn itse.

– Olin myös valmistautunut alalle, jolla tulee hylätyksi kerta toisensa jälkeen. Totuin sellaiseen NFL:ssä.

Spike Lee ei häntä torpannut. Lee ei halunnut hänen edes koe-esiintyvän rooliin, ja jo vuonna 1992 ohjaaja oli laittanut hänet Malcolm X –elokuvaansa.

– Tosiaankin. Olin ”taustataiteilija”, Washington muistelee nauraen. – Kaikenlaiset tunteet kulkivat lävitseni, kun elävä legenda soitti. Hän ei ole ainoastaan työskennellyt isäni kanssa; hän on antanut kaikille värillisille ihmisille kanavan tuoda esiin oman totuutensa.

– Olin tosi hermostunut puhelimessa, koska en voinut uskoa mitä oli tapahtumassa. Hänellä on hyvin epätyypillinen tapa johtaa ja opastaa. Kyse on enemmän siitä mitä hän ei sanonut minulle. Hän luotti minuun ja siihen, että olin tehnyt kotiläksyni ja olin valmis. Jalkapalloa pelatessani luotimme joukkuetovereihimme. Tämä tuntui samanlaiselta.

Torilla tavataan!

Suomen oma Jasper Pääkkönen, joka esittää mielipuolista Felix-klaanilaista, tuntuu olevan samaa mieltä Washingtonin kanssa.

– Spike ei tuntunut välittävän taustoistamme ja oli tarpeeksi urhea palkatakseen ulkomaalaisen, Pääkkönen toteaa.

– Toivottavasti tämä rohkaisee muitakin näyttelijöitä tavoittelemaan uraa ulkomailla. Skandinaavisilla mailla on oma osansa isoja kansainvälisiä menestyksiä ja niiden näyttelijöillä on merkittäviä rooleja Hollywood-tuotannoissa. Paitsi Suomella. Meillä ei ole esimerkiksi ruotsalaisten ”hei, valloitetaan maailma” -mentaliteettia. Eivät he ole parempia näyttelijöitä, he vain uskovat, että kaikki on mahdollista ja antavat palaa. Me taas kärsimme yleisestä alemmuuskompleksista.

– Spike Leen elokuvaan pääseminen on aina kunnia. Mutta tällainen tapaus, jossa hän palaa juurilleen, on vieläkin parempi. Se on mahdollisuus olla osa historiaa. Hän on yksi mustien ihmisoikeuksien historian vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Pelkästään se tekee hänestä sankarin minun silmissäni.

Ottaen huomioon vallitseva poliittinen ilmapiiri ja se tosiasia, että Ku Klux Klania ihannoiva Kansakunnan synty on edelleen elokuvakoulujen oppimateriaalia, mikään ei tunnu muuttuneen sitten Leen läpimurron 1980-luvulla.

– Amerikassa koko yhteiskunta rakentuu rasismille. Sen näkee kirjaimellisestikin siinä miten kaupungit ovat rakentuneet: valkoiset toisella ja mustat toisella puolella, toteaa Pääkkönen, joka aikoinaan opiskeli Baltimoressa.

– Mustat koulukaverini sanoivat, että olen ”erilainen” valkoihoinen, koska en tuntunut ymmärtävän rodun käsitettä. En koskaan ajatellut ihonväriä määrittelevänä tekijänä siinä miten ihmiseen pitäisi suhtautua. Minulle sanottiin, etten voinut viedä ystävätärtäni koulun tanssiaisiin, koska hän oli musta. Sillä ei todellakaan ollut väliä Helsingissä 1990-luvulla. Tämän päivän Amerikka tarvitsee tätä elokuvaa, sillä kun Obama oli viisi vuotta sitten presidenttinä, näillä nykyisillä älykääpiöillä ei ollut mitään puhekanavaa. He vain piileskelivät metsissä.

Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia

Laura Harrier esittää Patricea, Mustat pantterit -tyyppisten aktivistien voimahahmoa.

– Vallalla on outo harhaluulo siitä, että olisimme ratkaisseet rasismin ongelman, mutta niin ei ole. Elokuvassa esitetyt asiat eivät ole kadonneet minnekään, näyttelijätär julistaa.

– Spike pyysi minua puhumaan eri ihmisille, lukemaan kirjoja. Hän jopa kutsui kylään Kathleen Cleaverin, joka oli yksi liikkeen johtajista. Luin myös Angela Davisin omaelämäkerran ja katsoin The Black Power Mixtape 1967–1975 -dokumentin. Spike laittoi minut ja Johnin katsomaan sen yhdessä.

– Tokihan olosuhteet ovat erilaiset kuin 70-luvulla. Mutta vaikka nyt on vähemmän huppupäitä kantamassa ristejä, se ei tarkoita rasismin kadonneen. Sen sijaan tietoisuus siitä on suurempaa.
Tulevaisuuteen voi siis suhtautua toiveikkaasti?

– En ole koskaan käynyt mielenosoituksissa tai pitänyt poliittisia puheita, mutta haluaisin ajatella olevani poliittisesti tiedostava. Nuorten joukossa on juuri nyt valtavasti aktivismia. Parklandin koulun oppilaat järjestivät mielenilmauksensa itse. Kun hallintomme on mitä on, he ajattelevat: ”Me olemme ne, joiden on muutettava asiat”. Naisten marssi Washingtonissa ei varmaan olisi toteutunut, ellei olisi ollut ihmisiä, jotka halusivat tehdä siitä isompaa asiaa. Ihmiset paiskivat töitä ratkaistakseen ongelmia. Ihmiset kuten Spike, joka on puhunut siitä jo vuosia, Harrier päättää.

– Nykynuoret ovat motivoituneita. En ikinä voisi sanoa: ”Miksi ette ole kuin me 1970-luvulla?” He kyllä pärjäävät omillaan, toteaa mies itse.

– Mutta kyllä, rasismi on uhka, jonka olen tuntenut koko ikäni, siksi se on esiintynyt elokuvissani aikaisemminkin. Joskus sitä tekee juttuja eikä tiedosta itsekään niitä yhdistävää punaista lankaa. Olen ollut alalla 30 vuotta ja alan nähdä sen nyt. En muista kuka kirjoitti Charles Laughtonin Räsynukke-elokuvan, mutta minuun teki valtavan vaikutuksen, kun näin sen aikoinaan elokuvakoulussa. Robert Mitchumin esittämällä hullulla tyypillä oli tatuoitu HATE (viha) vasemman käden rystysiin ja LOVE (rakkaus) oikeaan käteen. Olen yrittänyt yhdistää niitä kahta kaikissa elokuvissani, ne kertovat kaikki vihan ja rakkauden välisestä kamppailusta.

Siltikin viha tuntuu tällä hetkellä olevan voitolla.

– Ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet syntipukkeja, Lee toteaa. – Sinun takiasi minulla ei ole työtä. Sinä olet syypää siihen ja siihen. Meillä on tarve syyttää jotakuta olosuhteistamme. KKK ei väittänyt vain, että: ”Neekerit syrjäyttävät meidät!” He sanoivat niin myös juutalaisista, katolisista ja maahanmuuttajista yleensä, sillä juuri maahanmuutto aktivoi klaanin uudelleen. Ihmiset aliarvioivat sen merkitystä. David Duke edusti liikkeen uutta vaihetta. Hän oli jokamies, ja sellaisena he pyrkivät esiintymään. Tämä tarina on kiinnostava, koska Ron onnistui lyömään särön siihen julkisivuun. Siksi kaivoin nyrkkirautani komerosta.

– Mutta siltikään en osaa sanoa miksi rasismi edelleen elää ja voi hyvin. Jos tietäisin vastauksen, olisin laittanut sen jo elokuvaani Do the Right Thing – Kuuma päivä! Jotkut jopa täällä Cannesissa ovat nimittäneet BlacKkKlansmania epäonnistumiseksi, koska minulla ei ollut vastausta tai ratkaisua rasismille.

Niinpä, Spike Lee tietää ehkä kaiken aihepiiristä, mutta on turha odottaa suoria ja helppoja vastauksia. Vai onko? Juuri, kun teemme lähtöä, hän viittoo pöydästä meitä palaamaan.

James Agee! Hän kirjoitti Räsynuken!

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: United Pictures International

Aiheeseen liittyvät elokuvat