BlackKklansman

GENRE , ENSI-ILTA 10.08.2018 TÄHDET

Yhtä hienovarainen kuin isku nenään mutta tarpeeksi hauska pysäyttämään verenvuodon.

1970-luvulla Colorado Springin poliisilaitoksen ainut afroamerikkalainen poliisi, Ron Stallworth (John David Washington) kyllästyy päivittäin kohtaamaansa rasismiin ja päättää… soluttautua Ku Klux Klaniin. Se onnistuu puhelimitse, ja tosielämän tapaamisissa sopivasti vaaleampi kollega Flip Zimmerman (Adam Driver) toimii sijaisnäyttelijänä. Ronin noustessa organisaation hierarkiassa ja päästessä jopa itsensä suurvisiirin suosioon myös paljastumisen riski kasvaa päivä päivältä.

Ei käy kieltäminen etteikö Spike Lee olisi tehokas elokuvantekijä. Puhumattakaan äärimmäisen taitava, sillä kaikki hänen työnsä ovat aina erittäin katsomiskelpoisia. Mutta kaikki mahdolliset luojat paratkoon, hän ei ole hienovarainen. Eikä ole hänen uutuutensakaan.

Kuten Grand Prix -voitto Cannesissa todistaa, se ei huononna mahdollisuuksia mitä tulee arvostettuihin palkintoihin – saattaa olla jopa päinvastoin. Silti, vaikka Jurassic World: Kaatunut valtakunta -dinosaurusten kokoisten silmäniskujen ja vinkkien jatkuva tiputtelu tuo Leelle ylistystä, se ei takaa ajan hampaan kestoa.

Sillä kyllä, oikeasti puhutaan Trumpista. Kuten ohjaajan motherfuckeria vilisevät vuodatukset ovat antaneet ymmärtää, hän ei ole tyytyväinen Yhdysvaltojen nykyhallintoon eikä hän pelkää näyttää sitä. Hän piti huolta, että ensi-ilta osui Charlottesvillen kuolemantapaukseen päättyneen valkoisen ylivallan marssin ensimmäiseen vuosipäivään. Mutta vaikka pienimuotoisuus ei ole Leen valtti, BlacKkKlansman on ratkiriemukas aina, kun ohjaaja tuntuu hieman rentoutuvan.

Mukavan retro ajankuva, blacksploitaatioklassikoiden messevä musiikki ja mainio näyttelijäkaarti – mukaan lukien Jasper Pääkkösen täysillä päästelemä mielipuolinen KKK-jäsen sekä Washingtonin hieno matkalippu tähtiin – tekevät elokuvasta nautittavan kokemuksen, joka oikeutetusti osoittaa vihaorganisaatioiden naurettavuuden. Sekä sen kuinka helppo ne on paljastaa, ilmeisesti jopa puhelimitse.

Elokuvan perustuminen Stallworthin omaelämäkerrassa kuvattuihin tositapahtumiin tekee siitä entistä kiinnostavamman. Sillä huolimatta menneiden vuosikymmenten samaa aihetta sivuavista hupsuista eksploitaatioelokuvista lähtökohta on niin absurdi, että sitä on kenen tahansa vaikea uskoa.

Mieleen tulee Leen Bamboozled-elokuvan (2000) brutaali montaasi, joka esittelee tapoja, joilla afroamerikkalaisia on kuvattu viihdeteollisuudessa, ja samalla ohjaaja piikittelee sen ansaitsevia elokuvia Tuulen viemää ja Kansakunnan synty sekä huolestuttavaa nykyhetkeäkin. Vaikka on vaikea olla eri mieltä Leen kanssa, vihaisena syntynyt ohjaaja tuntuu aliarvioivan yleisöään. Hän ei tyydy näyttämään mihin pitäisi kiinnittää huomiota, hän ottaa katsojaa päästä kiinni ja kääntää kasvot oikeaan suuntaan. Mutta ehkä olemme kaikki väärässä ja hän oikeassa ja se on juuri se lähestymistapa, jota maailma tällä hetkellä tarvitsee. Oli miten oli, BlacKkKlansman on tutustumisen arvoinen tapa ottaa siitä selvää.