Malcolm Tucker. Selina Meyer. Alan Partridge. Ja… Josif Stalin. Itsekeskeiset vallankäyttäjät ovat tuttuja ohjaaja-käsikirjoittaja Armando Iannuccille, joka on vuosia ratkiriemukkaasti tutkinut heidän heikkouksiaan sellaisissa sarjoissa kuin Politiikan pelinappula ja Rouva varapresidentti. Silti hänen uusin lisäyksensä tyrannilierojen galleriaansa onnistuu erottumaan joukosta edukseen. Siis sanan huonossa merkityksessä.
Vaikka Iannuccin luomat hahmot tuntuvat tunnistettavasti uutisissa jatkuvasti esiintyvien ihmisten kaltaisilta, he ovat mielikuvituksen tuotetta. Stalin ja hänen kuolettava possensa olivat tuskallisen todellisia. Niin ovat myös elokuvan The Death of Stalin tapahtumat. Kun hirmuvaltias kohtasi loppunsa 2. marraskuuta vuonna 1953, hänen alaistensa keskuudessa käynnistyi välittömästi häikäilemätön valtataistelu, josta [spoilerivaroitus!] Nikita Sergejevitš Hruštšov lopulta selvisi voittajana.
Se ei ollut kaunista seurattavaa. Kaivatun rauhan sijaan Neuvostoliitossa alkoi House of Cards -sarjan kaltainen poliittinen uudelleenjärjestely, jota Michael Palin elokuvan Molotovina kuvailee aseistariisuvasti: ”pieneksi tanssiksi, jossa kaikki puukottavat toisiaan selkään ja silloin tällöin myös rintaan.”
Iannucci on saanut läksytystä tietyiltä journalisteilta, joita elokuvan huumori on loukannut, sekä venäläisiltä viranomaisilta. Hän on silti vakaasti sitä mieltä, etteivät historian koettelemukset ole suojassa humoristiselta käsittelyltä – riippumatta siitä kuinka traagisia ne ovat olleet. Sosiaalinen media kuohukoon, mutta hänellä on hyvät perustelut.
– Minulle on sanottu, että oli vielä liian aikaista sille, mutta ajatellaanpa Diktaattoria. Se kertoi Hitleristä, ja se tehtiin vuonna 1940. Siinä on kohtauksia juutalaisisista ghetoista ja sitten joitakin Chaplinin hauskimpia oivalluksia. Hän osoitti, että se on mahdollista. Saman teki Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille, Iannucci julistaa Torinon elokuvajuhlilla.
– Olen sitä mieltä, että niin kauan kuin elokuva uskoo itseensä, katsoja on valmis pelaamaan sen ehdoilla. Olettaen, että siinä on järkeä. Ei jonkin aiheen ottaminen komedian kohteeksi tarkoita, että sitä vähättelee. Se tarkoittaa vain sen katsomista erilaisesta näkökulmasta.
Näkökulma onkin avainsana, sillä tällaista venäläistä tyranniaa ei ole aikaisemmin nähty. Vaikka The Death of Stalin kuvittaa tiettyä Neuvostoliiton merkittävää tapahtumaa, se on pääosin brittiläinen tuotanto, joka perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin ranskankieliseen sarjakuvaan.
– Ja sillä on skottilais-italialainen ohjaaja, Iannucci riemuitsee.
Puhumattakaan, että sen näyttelijät on haalittu San Franciscosta, Sheffieldistä ja Newcastlesta. Stalinin puhdistuksia hoitanut Lavrenti Berijaa näyttelevä Simon Russell Beale on syntynyt Malesian Penangissa.
– Tiedän, että kaikki kuulostavat erilaisilta, mutta kyseessä ei olekaan nykyisin tuntemamme Venäjä vaan Neuvostoliitto! Stalin oli Georgiasta, Hruštšov Ukrainasta. He tulivat liittovaltion eri puolilta. Tuntui ihan järkevältä laittaa erilaisia aksentteja ja taustoja – teatteria, elokuvaa, televisiota – yhteen nippuun.
Vaikka roolituspäätökset, kuten Brooklynista kotoisin olevan Steve Buscemin laittaminen Hruštšovin rooliin, saattavat ulkopuolisista tuntua oudoilta, Iannucci tunnetusti kirjoittaa tietyt näyttelijät mielessään. The Death of Stalin ei ollut poikkeus.
– Teen roolivalintoja aikaisin. Sitten kirjoitan käsikirjoituksen uusiksi tietäen kuka tulee esittämään ketäkin. Tällä kertaa harjoittelimme kaksi viikkoa ennen kuvauksia. Ilman kameraa vain kokeilimme eri asioita, siirtelimme Stalinia ympäriinsä. Oli kuin olisimme valmistelemassa näytelmää, Iannucci muistelee yhtä ensimmäisistä kohtauksista, joka kokoaa porukan yhteen.
– Se on hyvä tapa saada eloa roolisuorituksiin. Jo ensimmäisenä kuvauspäivänä kaikki tunsivat toisensa ja mikä tärkeämpää, he olivat sisällä hahmoissaan.
Hahmot ovat erittäin viihdyttäviä, mutta ketään ei voi haukkua miellyttäväksi. Molotov oli Neuvostoliiton pääneuvottelijoita vuoden 1939 sopimuksissa, jotka mahdollistivat Puolan miehityksen. Malenkov (Jeffrey Tambor) tuhosi juutalaisen antifasismikomitean. Hruštšov tuki Stalinin poliittisia puhdistuksia vuosikausia, ja mitä vähemmän puhutaan Berijasta sen parempi.
– Kenenkään puolella ei oikein halua olla. Otetaan vaikka Stalin. Kuolemansa jälkeen hän makasi omassa virtsalätäkössään tunteja. Niin oikeasti tapahtui, ja miksi? Koska hänen vartijansa pelkäsivät häntä niin, etteivät uskaltaneet häiritä. Olen jo pitkään halunnut tehdä elokuvan diktaattorista. Osoittaa kuinka yksi ihminen voi terrorisoida kokonaista maata vaikka olisi idiootti. Ja ei, en saanut ideaa brexitin tai Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen.
Maailmanpolitiikka ja sen silmäätekevät ovat siis aikaisemminkin olleet Iannuccin silmätikkuna. Ison-Britannian hallinnon ja Valkoisen talon jälkeen hän iloitsi uudesta suunnasta.
– The Death of Stalin on mukava projekti siinä mielessä, että tavallaan se jatkaa poliittisia teemoja, joista olen tullut tunnetuksi, toisaalta pääsin tutkimaan kokonaan uudennäköistä ja -tyylistä maailmaa. Eikä se välttämättä ole hauska. Siis se naurattaa, mutta siinä on synkempiä kohtauksia kuin olen ikinä aikaisemmin tehnyt.
Se on ehdottomasti totta. Huolimatta kaikista herkullisista letkauksistaan elokuva ei yritä peitellä miten vähän ihmiselämällä on välillä ollut arvoa.
– Rakastan komediaa, joka ei tunnu komedialta. Materiaalia, joka on hupsua, mutta joka myös tuntuu todelta. Billy Connolly on suosikkejani, sillä hän puhuu lavalla pari tuntia ja se on ratkiriemukasta. Silti se ei tunnu stand-upilta. Pidän siitä, kun komedia hiipii kimppuun ja yllättää. Kuten Woody Allenin Manhattan ja Annie Hall tai Miehuuskoe. Ne ovat todella hauskoja elokuvia, joita ei kuvailla komedioiksi.
Siihen on ehkä syynsä. Kriitikot voivat mennä pähkinöiksi Toni Erdmannista, mutta draamat dominoivat palkintogaaloissa.
– Ihmiset tuntuvat ajattelevan, etteivät komediat ole yhtä tärkeitä. Ne ovat kevyempiä, joten niitä ei pidetä taidemuotona. En sano, että yhtäkkiä komedia pitäisi ottaa vakavasti ja ryhtyä rakentamaan teorioita sen ympärille, mutta se on vaikeaa. Komedian tekeminen on kovaa työtä. Kun puhuu kenen tahansa näyttelijän kanssa, on pian selvää, että jos hän hallitsee komedia, hän pystyy tekemään mitä vain.
– Välillä – lähinnä ärsyttääkseni ihmisiä – kerron seuraavan tarinan. Draamassa voi näyttää puolitoista minuuttia pihaan ajavaa autoa. Musiikki soi ja se on nii-in ihanasti kuvattu. Komediassa reaktio olisi: ”mutta eihän tässä ole mitään hauskaa!” Komediassa on mietittävä mikä siinä puolitoistaminuuttisessa on huvittavaa. Kaiken täytyy johtaa johonkin. Siksi kirjoitamme yhä uusia versioita ja työskentely kuvauspaikallakin on raskasta, koska koko ajan ajattelee, voisiko jokin olla hauskempaa.
Raskasta ehkä, mutta ilmeisesti myös palkitsevaa, koska Iannucci jatkaa hommia. Hän on ehkä kehittänyt kiinnostuksen monitasoisempiin aiheisiin, mutta edelleen hän mielellään ärsyttää ihmisiä.
– Seuraava projektini on hyvin erilainen mutta silti hauska. Ja surullinen. Teen elokuvan Charles Dickensin David Copperfieldista. Tarina on versioitu jo moneen kertaan, mutta mielestäni mikään niistä ei ole tavoittanut sen kielenkäyttöä ja huumoria. Haluan palata romaanin juurille ja löytää uudelleen sen kokeellisen luonteen.
Joillekin puristeille Dickensiin kajoaminen saattaa olla yhtä anteeksiantamatonta kuin venäläisdiktaattorien pilkkaaminen. Se on ehkä kuitenkin myös askeleen turvallisempaa.
Marta Bałaga, Torino
