Ohjaaja Damien Chazelle on tämän ja edellä mainitun La La Land -jazzmusikaalin ohella tehnyt kunnianhimoisesta rumpalista kertovan elokuvan Whiplash. Musiikkimaailmojen sijaan hän on tällä kertaa tarttunut avaruuteen suuntautuneen kilpajuoksun kovaan reaalimaailmaan ja salaperäiseen Neil Armstrongiin sen keskellä. Ensimmäisenä Kuussa seuraa Armstrongin ja hänen kumppaneittensa näennäisesti mahdotonta tehtävää mutta tutkii myös miten missio vaikutti hänen perheeseensä.
Miten löysit tarinan?
Kaikki alkoi vähän sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi Whiplashin. Keskustelin Temple Hill -tuotantoyhtiön Wyck Godfreyn, Marty Bowenin ja Isaac Klausnerin kanssa. He olivat leikitelleet ajatuksella Neil Armstrongista, ja heillä oli oikeudet James R. Hansenin First Man -kirjaan. Muistan kuinka asia tuli esiin ja vähän pyörittelin sitä päässäni ja sitten se yhtäkkiä kolahti.
En varsinaisesti tiennyt paljoakaan Neilista tai Apollo- ja Gemini-ohjelmista. Se maailma avautui kunnolla vasta kun aloin tutkia kirjaa ja katsastaa arkistomateriaaleja. Koko tavoitteen järjettömyys, alusten hauraus, uusien ja tuntemattomien asioiden määrä, riskien hyväksyntä, tapa jolla koko kansakunta mobilisoitiin projektin taakse.
Erityisesti minua alkoi kiehtoa taakka, joka asetettiin kyseisiä ensiaskeleita ottavan yksilön harteille. En halunnut tehdä Neilin elämäkertaa, joka kulkisi kehdosta hautaan. Halusin keskittyä Kuu-toimeksiantoon hänen näkökulmastaan. Elokuvan alussa hän liittyy NASA:an vuonna 1962 ja se päättyy, kun hän palaa kuusta. Halusin tietää mitä hän ja hänen perheensä joutui käymään läpi niiden väliin jäävän seitsemän vuoden aikana.
Neil Armstrong on yksi maailman kuuluisimpia ihmisiä mutta hän oli myös hyvin pidättyväinen. Opitko jotain uutta hänestä?
Neilissa onkin kiehtovaa kuinka suuressa määrin hän on jäänyt mysteeriksi. On ironista kuinka yksi maailmanhistorian tunnetuimmista ihmisistä olikin pääosin tuntematon. Hänestä tuli kuin tyhjä kangas, jolle koko ihmiskunta heijasti itsensä. Hänestä tuli välikappale muiden mielikuville, symboli. Mutta kun yrittää nähdä symbolin läpi, yrittää nähdä isän, aviopuolison, pojan, miehen, ihmisen sen takana, alkaa herätä mielenkiintoisia kysymyksiä hänestä henkilönä.
Hän ei nimittäin ollut ollenkaan sellainen kuin odotin, etenkin kaikkien muiden avaruuden kilpajuoksua käsittelevien kuvausten jälkeen. Mielessäni oli päällimmäisenä jonkinlainen rehvakas huippupilotti, mutta hän oli ensisijaisesti ennen kaikkea insinööri. Hänestä tuli lentäjä, koska hän halusi selvittää miten lentokoneet toimivat. Sitä kautta hänen tiensä johti avaruusohjelmaan.
Hän teki kaikenlaisia kuolemaa uhmaavia temppuja, mutta hän ei koskaan ajatellut niitä sellaisina. Hän näki ne työnkuvanaan, osana ongelmien ratkaisua. Hänen tapauksessaan ongelmat vain olivat historian kosmisinta mittakaavaa. Hänessä oli silti myös vaatimattomuutta, kiehtovaa hiljaisuutta. Juuri sellaista, jota Ryan Gosling pystyy näyttelijänä käsittelemään ja tuomaan muiden nähtäväksi.
Millaista oli työstää Neilin hahmoa yhdessä?
Ryanin kanssa työskentely oli hienoa ja aivan erilaista kuin La La Landin aikaan. Tämä itse asiassa edelsi sitä, koska tapasin Ryanin ensimmäistä kertaa ehdottaakseni hänelle Ensimmäisenä Kuussa -projektia. En muista oliko meillä vielä käsikirjoitustakaan, koska Josh Singer oli vasta aloittanut työnsä. Ryan oli ensimmäinen ja ainoa valintani rooliin, ja on vaikea kuvitella, että olisin saanut elokuvan tehtyä ilman häntä.
Niinpä juttelin hänen kanssaan ja kerroin näkemyksestäni Neilista ja elokuvasta ja hän oli hyvin kiinnostunut. Sitten keskustelu teki yllätyskäännöksen ja päätyi jotenkin ihan eri laitaan Gene Kellyyn ja Laulaviin sadepisaroihin – mikä johti La La Landiin. Mutta meillä oli niin hauskaa, että mielikuvani hänestä ja siitä mitä hän voisi näyttelijänä tuoda Neiliin vain vahvistui. Joten kun La La Land oli valmis, aloimme heti työstää tätä.
Viilasimme käsikirjoitusta Joshin kanssa, keräsimme Ryanin ympärille muun miehityksen ja ryhdyimme valmisteluihin joista tuli molemmille mukaansatempaava kokemus. Heittäydyimme täysillä taustatutkimukseen, tapasimme astronautteja ja Armstrongin perheen. Kävimme Edwardsin lentotukikohdassa, Cape Canaveralin avaruuskeskuksessa ja yritimme imeä itseemme kaikki yksityiskohdat ja tekstuurit, jotka vain voimme.
Halusimme elokuvan tuntuvan dokumentilta, jossa katsoja heitetään 1960-luvun Houstoniin, ja avaruudessa lentää aluksia. Tarkoitus oli kuvata maailmaa niin kuin se tapahtuisi siinä ja nyt, eikä olisi kiillotettu ja etäännytetty katsaus menneeseen aikakauteen. Halusin katsojan Neilin ja hänen vaimonsa asemaan ja sisälle niihin mitättömiin avaruusaluksiin.
Mikä sai sinut ajattelemaan, että Claire Foy olisi juuri oikea näyttelemään Janet Armstrongia, ja miten rakensit heidän yhteyttään?
En tuntenut Clairea samalla tavalla henkilökohtaisesti kuin Ryania. Tiesin hänet vain näyttelijänä ja hänhän oli mahtava The Crownissa. Päädyin tapaamaan hänet, ja tajusin heti hänen ammattitaitonsa tason. Tajusin myös mitä hän voisi tuoda rooliin omalla persoonallisuudellaan. Myös Ryanille oli tärkeää, että pääsimme tekemään kahden, kolmen viikon harjoittelujakson, jolloin he ja heidän lapsiaan esittävät näyttelijät vain asuivat yhdessä. Täysissä rooliasuissa, kuvauspaikalla. Kuvasimme sitä, ja osa siitä päätyi elokuvaankin, kun he vain elivät perhe-elämää. Hoitivat kotia, kävivät puistossa, söivät aterioita, viettivät aikaa yhdessä, kinastelivat ja sopivat. Olen varma, että se auttoi.
Lapset eivät olleet aikaisemmin olleet kameran edessä eivätkä tienneet mikä elokuvastudio on, joten heitäkin se auttoi olemaan luonteva kameran edessä. Clairea ja Ryania se auttoi uppoutumaan rooleihinsa. Kun kamerat alkoivat pyöriä, he olivat jo perhe, jolla oli oma historiansa, ja se oli äärimmäisen tärkeää saadaksemme muunkin elokuvan toimimaan.
Elokuvassa on paljon efektejä. Kuinka paljon työtä ja iloa ne tarjosivat?
Efektit olivat tosiaan aivan oma maailmansa. Minulla oli kuitenkin apunani Linus Sandgren, sama kuvaaja jonka kanssa tein La La Landin. Olimme molemmat vahvasti sitä mieltä, että elokuvan teossa kannattaisi panostaa mahdollisimman paljon todellisiin, kameran edessä tapahtuviin efekteihin jälkituotannossa tehtävien cgi-tehosteiden sijaan. Niinpä teimme käytännön efektejä aina kuin mahdollista mikä tarkoittaa suurinta osaa elokuvasta.
Oli hienoa myös näyttelijöille päästä istumaan avaruusalukseen ja nähdä ikkunasta mitä heidän roolihahmonsa olisivat nähneet. Pystytimme valtavia led-näyttöjä ja lavastajamme Nathan Crowley rakensi yksi yhteen -kokoisia aluksia ja vempaimia joka suuntaan pyörivistä harjoitustuoleista Gemini- ja Apollo-aluksiin. Näyttelijät istuivat täysissä avaruusasuissa akseleihin kiinnitetyissä ohjaamoissaan, jotka pyörivät, heiluivat ja tärisivät. Käytännössä se oli heille täydellinen 3D-simulaatio oikeista olosuhteista.
Tungimme heidän seurakseen hyvin pienet 16-milliset kamerat ja yritimme saada filmille sen mitä he kokivat. Olin hyvin ehdoton, että se olisi oikea tapa kuvata avaruuslentoa. Halusin sen olevan täysin sidoksissa heidän näkökulmaansa ja nähdä sen mitä he näkisivät, ei sitä mitä he eivät näkisi. Saada kuvaa ahtaan ja suljetun paikan kammosta ja tunteesta, kun irtautuu maan otteesta avaruuteen ja kohti Kuuta. Tajuta avaruuden valtavuus ja sen vastapainoksi kuinka kauhistuttavan ahtaita ja hauraita alukset varsinkin siihen maailman aikaan olivat.
Miten kokosit muun näyttelijäkaartin?
Oli todellinen ohjaajan unelma päästä työskentelemään tällaisen näyttelijäjoukon kanssa, ja kiitos siitä kuuluu näyttelijävalinnoista vastanneelle Francine Maislerille. Kävimme läpi kokonaisen gallerian kasvoja, joita halusimme viemään meitä läpi elokuvan. Halusimme hyviä näyttelijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät tuntuisi näyttelijöiltä dokumentinomaisessa ympäristössä. Monet ihmisistä, jotka nähdään komentokeskuksissa tai muissa NASAn tiloissa, ovat oikeastikin lennonohjaajia ja NASAn insinöörejä. Halusin mukaan niin paljon oikeita ihmisiä kuin vain mahdollista. Näyttelijöiden tehtävä oli sitten vain istua kuvaan, löytää paikkansa heidän joukostaan ja poimia oikeat hetket toiminnalle ympäristöstään.
Olikin mahtava luoda kokonaisia kolmiulotteisia asuin- ja työympäristöjä, joissa niin näyttelijät kuin ei-näyttelijät sekoittuisivat, asioita tapahtuisi pitkissä otoissa. Kuvasimme kuin dokumenttiryhmä kuvaisi, mistä syntyi tunne kuin asioita vain tapahtuisi ja me olisimme paikalla niitä taltioimassa sen sijaan, että niitä näyteltäisiin meille. Olin todella onnekas, että minulla oli joukko näyttelijöitä, jotka olivat täysin valmiita sen kaltaiseen kuvaustapaan. Useimpia elokuvia nykypäivänä ei tehdä sillä tavalla, joten jouduimme vain vetämään syvään henkeä ja sukeltamaan sekaan.
