Twilight-tähti Kristen Stewart on prinsessa Diana – Melkein prinsessasatu

Usein kuvitellaan, että ohjaajat tekevät elokuvia toivoen saavansa palkintoja, omaisuutta ja maailmanlaajuista tunnettuutta. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain yhdestä asiasta: oman äidin miellyttämisestä. ”Halusin tehdä elokuvan, josta äitini voisi pitää. Olen tehnyt niin monta, joista hän ei pidä yhtään”, Pablo Larrain paljasti Venetsiassa esitellessään Spencer-elokuvaa, oma näkemystään prinsessa Dianasta. Larrain on jo saanut tunnustusta kiitos elokuvien kuten Jackie ja Neruda ja monia palkintojakin. Omaisuudesta emme osaa sanoa mitään. Mutta eipä sillä ole väliäkään, sillä välillä äidin mielipide on tärkeintä. Ehkä se on miehinen juttu.

10.2.2022 08:30

Perhesuhteiden vaalimisen lisäksi Pablo Larrain halusi Spencer-elokuvallaan tutkia sitä, mikä ohjaajan mielestä prinsessa Dianan hahmossa kiinnosti hänen äitinsä kaltaisia ihmisiä.

– Olen nähnyt äitini pyytävän samanlaista kampausta kuin Dianalla, hän saattoi myös pyrkiä pukeutumaan kuin tämä, Larrain jatkaa.

Tässä vaiheessa keskittymisemme elokuvaan herpaantuu, ja googlaamme pikaisesti Larrainin äidin, Magdalena Matten. Hän on Chilen vanhimpiin sukuihin kuuluva poliitikko ja liikenainen, vai vaikuttaa jopa aavistuksen pelottavalta. Ei ihme, että hänen 45-vuotias poikansa puhuu hänestä yhdellä maailman suurimmista elokuvafestivaaleista.

Toisaalta, olemmehan äärimmäisen mamma-keskeisessä Italiassa. Jos he eivät sitä ymmärrä, kukaan ei.

Arvaamattomat aristokraatit

Santiagossa syntynyt Larrain ei ehkä ole ilmiselvin ehdokas tekemään elokuvaa brittiläisestä monarkiasta. Mutta eipä ole Kristen Stewartkaan, jonka ohjaaja kiinnitti prinsessa Dianaksi.

Ehkä se selittää miksi heidän elokuvansa outouden, Anne Boleynin kummituksen vierailut ja Stewartin suorituksen ihmisenä, joka ei enää ole hermoromahduksen partaalla vaan jo puolivälissä matkaa alas rinnettä. Samalla se on erittäin hauskaa katsottavaa itseni kaltaiselle ihmiselle, jota kuninkaalliset perheet eivät voisi vähempää kiinnostaa ja joka on vaarantanut pitkäaikaisen ihmissuhteen kieltäytymällä katsomasta The Crownia. Yhtä ainuttakaan kautta.

Tällä kertaa kyse on vain kolmesta päivästä. Kolmesta joulun ajan juhlapäivästä kuningattaren Sandringham-tilalla, vaikka Diana ei löydä sisältään joulumieltä. Hänen avioliittonsa on ohi, se on hänelle jo selvää. Tai ehkä hänen täytyy vielä kohdata tosiasia vanukkaan äärellä.

– Hän oli äärettömän kuuluisa, kaunis, ikoninen niin monella tasolla. Hän oli silti myös äiti ja valtavaan empatiaan kykenevä ihminen. Minua kiinnosti tietää kuinka hän, etuoikeutettuihin piireihin syntynyt, aristokraatteihin ja kuninkaallisiin linkitetty nainen pystyi olemaan samaan aikaan niin tavallinen, Larrain selittää.

– Hän pystyi antamaan niin normaalin ja ”tavallisen” kuvan itsestään. Mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän tajusin, että hän kantoi sisällään mysteeriä. Ja sitten löysimme tämän ihmeen, ohjaaja jatkaa ja osoittaa Stewartin suuntaan.

Jostain syystä Twilight-franchisen megatähteyden lisäksi Olivier Assayasin elokuvissa esiintynyt ja toistakin muoti-ikonia, näyttelijä Jean Sebergiä esittänyt Stewart on edelleen esiintyjänä oudosti aliarvostettu.

– Kristenissä on samaa mysteeriä. Sitä ei pysty täysin ymmärtämään ennen kuin näkee valmiin elokuvan. On aina kiinnostavaa, kun elokuva tekee sen, sallii yleisön täydentää prosessin omassa mielessään.

Dianan salaisuus

On kiinnostavaa, että huolimatta niin monesta elokuvasta, valtavan suositusta tv-sarjasta ja nyt jopa Diana: The Musicalista, jota The Guardian kuvaili ”niin huonoksi, että se saa hyperventiloimaan”, ihmiset edelleen tuntuvat välittävän. He vertailevat Emma Corrinin Dianaa Naomi Wattsin Dianaan ja ensimmäisiin kuviin Elisabeth Debickin Dianasta. Eikä alkuperäinenkään leidi ole hävinnyt puheenaiheiden joukosta.

– Uskon, että se oli jotain hänelle synnynnäistä. On ihmisiä, joille vain on annettu sellaista kieltämätöntä, vastustamatonta energiaa, Stewart kommentoi.

Stewart julistettiin tuoreeltaan varmaksi Oscar-ehdokkaaksi, vaikka hänen arvaamaton, heittäytyvä suorituksensa ei taatusti ole kaikkien makuun. Hän huomioi myös Dianan erilaiset ääripäät, jotka heijastuivat paitsi hänen käytökseensä myös hänen pukeutumiseensa.

– Surullisinta on, että vaikka hänen ympärillään oli normaali ja vapautunut ilmapiiri, hän tunsi olevansa eristyksissä. Yksinäinen. Hän sai kaikki tuntemaan olonsa huomioiduiksi omalla valovoimaisuudellaan, eikä hän halunnut muuta kuin saada sitä takaisin. Katsoin kuvia ja videonpätkiä hänestä, ja usein tuli tunne kuin maa hänen ympärillään olisi järissyt, eikä voi tietää mitä kohta tapahtuu, Stewart jatkaa.

– Muotimaailmassa yleinen suuntaus on ylevöittäminen: ”annetaan heille unelmia”. Se on toki yksi tavoite, mutta kauneimmillaan ja omimmillaan Diana oli, kun hän tunsi olonsa niin turvalliseksi, että saattoi ottaa rennosti ja vapautuneesti, lähteä ulos ja kysyä ihmisiltä kuinka he voivat. Koskettaa ja olla läsnä. Hänestä huokui rehellisyyttä, hän oli yksi ”kosketeltavista”. Se on vaikeaa, kun hoippuu korkeissa koroissa ja näyttää siltä, että kukaan ei voi tulla lähellekään.

– Hän tiesi kuinka käyttää vaatteita haarniskana, mutta hän ei pystynyt piiloutumaan. Hän oli aina läsnä, ja se on suosikkiasiani hänessä. Tätä elokuvaa tehdessä pystyin enemmän kuin koskaan nauttimaan omasta fysiikastani. Pystyin liikkumaan ja tunsin oloni vapaaksi ja eläväksi… yleensä vain ryhdikkäämmäksi.

Elämä otsikoissa

Stewartilla on omat kokemuksensa paparazzeista vuosien varrella, kun hänen rakkauselämästään on tehty otsikkotäkyjä jo nuorella iällä. Se ei ole voinut olla helppoa pahamaineisesti yksityisyyttään varjelevalle näyttelijälle, joka kaikesta kokemuksestaan huolimatta edelleen tuntee olonsa vaivautuneeksi haastatteluissa. Hän kuitenkin sanoo, ettei se ollut mitään verrattuna siihen mitä Diana joutui kokemaan avioeronsa jälkeen.

– On valtava ero näyttelijän työn ja kuninkaallisen perheen jäsenen välillä. Heidän on ylläpidettävä ideaalia, joka puolestaan yhdistää kansakuntaa. Minulla on sentään lupa tehdä virheitä, Stewart toteaa.

– Hän oli maailman kuuluisin nainen. Olen saanut maistaa valtavaa määrää mainetta, mutta se ei ole ollut mitään verrattuna sellaiseen monumnetaaliseen, symboliseen esillepanoon. Omat kokemukseni liittyvät siihen, että kadottaa kontrollin tunteen johonkin tilanteeseen tai jonkun ihmisen käsitykseen itsestäni.

– Sellaista elämä on, se on tuttua kaikille. Mutta kun sitä tarinaa kuulutetaan jokaisessa kadunkulmassa, eikä ole mitään mahdollisuutta muuttaa sitä. Miljoona kertaa on tehnyt mieli juosta takaisin ja sanoa: ”Voimmeko ottaa haastattelun uusiksi. En sanonut oikeita asioita.” Voin kuvitella, että se oli saman tapaista hänelle. Kun on ahdistettu nurkkaan sillä tavalla… jossain vaiheessa vain paljastaa hampaansa. Se on luonnollista ja normaalia, Stewart summaa.

Olipa kerran

Spencerissä Diana paljastaa hampaitaan kolmen päivän ajan. Häntä sysitään paikasta toiseen ja yhdessä vaiheessa kirjaimellisesti asetetaan vaakakuppiin. Hän tuntee olevansa jonkin sortin esine, joka kuuluu kuninkaalliselle perheelle ja jonka on sen vuoksi kimalleltava aina virheettömästi. Jokin niin vulgaari asia kuin hermoromahdus ei tosiaan ole hyväksyttyä.

– On mielenkiintoista tarkkailla ihmistä keskellä kriisiä, toteaa Larrain.

Hän teki sen jo kerran elokuvassa Jackie, jossa Natalie Portman myös käveli ympäriinsä yrittäen löytää jotain merkitystä uudessa roolissaan ylilääkittynä leskenä Jackie O:na.

– Jos valitsee hyvin tarkkaan rajatun hetken pidemmän aikavälin sijaan, voi oppia tuntemaan kyseisen henkilön paremmin. Spencerissä hahmo esitellään särkyneenä, sitten hänestä tulee kummitus, ja lopulta hän palaa tervehtyneenä ja valmiina jatkamaan matkaa. Kirjoittajani Steven Knightin kanssa meistä tuntui, että se oli tilaisuus luoda prinsessasatu erilaisella rakenteella.

– Kerromme lapsillemme satuja nukkumaanmenoaikaan, jotta he ymmärtäisivät elämää paremmin ja saisivat asioihin optimistisen perspektiivin. Sitten aikuistumme ja tajuamme kuinka vaikeaa satujen maailma on tavoittaa. Tässä tapauksessa meillä on prinsessa, joka kääntää selkänsä ajatukselle olla jonain päivänä kuningatar, koska ainut mitä hän haluaa, on saada olla oma itsensä.

– Uskon, että ihmisiin teki vaikutuksen ajatus siitä, että kerrankin prinsessasatu toteutuisi. Kun näimme hänet siinä hääpuvussa, halusimme hänen onnistuvan, meillä oli illuusio onnellisesta lopusta. Niin vain ei käynyt. On kaunista nähdä se tiivistetyssä aikaikkunassa ja saimme tilaisuuden käyttää yhtä kuvauspaikkaa, oikeaa palatsia. Vaikka Englannissa ne ovat houses, ”taloja”. Oikeasti se on organisaatio, ja päähenkilömme on ansassa perinteiden ja historian rattaissa.

Dancing Queen

Vaikka kyseinen tila tuntuu tutulta ja uskottavalta, sisällään kokonainen armeija palvelijoita valmiina huomioimaan jokaisen liikkeen ja tilavia joskin aina liian kylmiä huonoita, työryhmän prioriteetteihin ei kuulunut pidättäytyminen kuninkaallisen perheen etiketissä.

– Unohdin vähäisenkin niiaustaitoni saman tien, kun poistuin kuvauspaikalta, Stewart myöntää.

– Meillä oli kuninkaallisia neuvonantajia koko ajan tarkistamassa, että olemme mahdollisimman autenttisia. Mutta elokuvamme ei kuvaa täydellistä näyttämöä vaan sen murenemista. Kun minulle oli opetettu niiaaminen ja se tosiasia, ettei keittiöön saisi mennä yksin, unohdin yksityiskohdat hyvin pian.

Stewart mainitsee, että Larrain piti huolen siitä, että hänellä oli joka päivä tilaa tanssia kuten Diana tekee elokuvassa. Musiikiksi kävi kaikki Miles Davisista Lou Reedin kautta Talking Headsiin ja Sinéad O’Connorin versioon Nirvanan No Apologies – kappaleesta.

– Hän valitsi jonkin kappaleen, piilotti sen minulta, aloitti kuvaukset ja antoi sen sitten soida. Kappale määritteli kohtauksen tarvitseman energian. Siinä oli kyse tilan haltuunotosta, oman käsitykseni kaikesta Dianasta oppimastani yhteen hetkeen puserrettuna. Jos se ei ole jazzia, en tiedä mikä on.

– Elokuva ei niinkään tarjoa uutta informaatiota, ennemmin se kuvittelee tunnetilaa. Minun käsitykseni mukaan hän halusi yhdistää ihmisiä, ja elokuvamme tavoite on rakentaa siltoja. Jos joku joskus haluaa tehdä elokuvan minusta, en usko, että tuntisen sen olevan pois minulta. Meidän tarkoitusperissämme ei ollut mitään salakavalaa, Stewart kertoo.

Kontrolli takaisin

Dianan yksinäisyys on silti isossa roolissa Spencerissä.

– Kaikki uskovat tuntevansa hänet, se oli hänen salattu kykynsä. Ironisesti hän oli hyvin salattu persoona, sellainen joka ei ikinä halunnut olla yksin, Stewart kuvailee.

– Jotkut ovat hyviä siinä, jotkut vihaavat sitä. Hän halusi elämäänsä ihmisiä ja kontakteja. Surullisin puoli hänen tarinassaan on, ettemme koskaan opi tuntemaan häntä, ja se on jotain mitä hän aina halusi.

Stewart huomioi silti, että elokuvassa on myös jotain mieltäylentävää. Se kertoo ihmisestä, joka tunnistaa onnettomuutensä täsmällisen lähteen ja ainakin pyrkii muuttamaan asioiden tilaa.

– Jotkut typistävät voimat ovat niin energiaa imeviä, että sen tuntee fyysisesti. Tuntee, ettei pysty päättämään asioista. En puhu nyt jostain hirmuhallinnosta, puhun asioista ja ajatuksista, jotka rajoittavat omaa persoonaa.

– Silloin on joko muutettava oma perspektiiviään tai katsottava kaikkea aivan uudesta näkökulmasta. Jos silti ei löydä mitään, on otettava jalat alleen ja paettava. Se on sitä tärkeämpi asia oppia mitä vanhemmaksi tulee. Jos tuntuu, että on asioita, jotka ”pitäisi” tehdä, mutta joita ei vain tee, on tehtävä valinta. Ei ole pakko sallia asioiden vain tapahtuvan itselleen.

– Yksi ystäväni kävi läpi eroprosessia elokuvaa tehdessäni. Sanoin hänelle: ”Kuule, voit ihan itse valita mitä haluat tehdä. Et ole millään ennalta määrätyllä polulla, pystyt ottamaan ohjakset, jos vain haluat.” Ainut mitä vaaditaan, on hieman munaa.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Filmikamari/Finnkino

Aiheeseen liittyviä elokuvia

Lisää luettavaa