Prinsessa Dianan traagisesta kuolemasta on kulunut yli 24 vuotta, mutta prinsessan kohtalo puhuttaa edelleen ihmisiä ympäri maailmaa. Monet ohjaajat ja näyttelijättäret ovat yrittäneet tuoda kuuluisan prinsessan valkokankaalle ja monet ovat epäonnistuneet. Dianaa ovat näytelleet mm. Naomi Watts ja The Crown -sarjassa Emma Corrin ja seuraavalla kaudella Elizabeth Debicki.
Nyt onneaan kokeilee ohjaaja Pablo Larraín, joka tunnetaan mm. Jackie- ja Neruda-elokuvista. Kristen Stewart näyttelee edesmennyttä prinsessaa ja elokuva keskittyy vuoden 1991 joulun tapahtumiin, vaikka ne ovatkin tässä fiktiivisiä. Diana on myöhässä joulunvietosta, sillä hän haluaa ajaa rauhassa kuninkaallisen perheen Sandringhamin kartanolle, eikä tätä tietenkään katsota hyvällä. Prinsessaa vaivaavat niin salainen syömishäiriö kuin kuninkaallisen perheen odotukset ja avioliiton vaikeudet, mutta elokuva avaa hellästi ja rauhallisesti Dianan sielunmaisemaa.
Stewart, ehkä hieman yllätyksellisesti, loistaa pääroolissa. Vaikka näyttelijättären aksentti ja puhe on välillä ontuvaa, Stewart hehkuu valkokankaalla ja kommunikoi Dianan vaikeudet ilman hysteriaa tai yliampuvaa melodraamaa. Stewartin roolisuorituksesta puhkuu sekä kuninkaallisuutta, tiettyä hillittyä arvokkuutta että tavanomaisuutta, lähes rahvaanomaisuutta. Prinsessaa Diana kutsuttiin usein ihmisten prinsessaksi, koska hänet tunnettiin myötätunnostaan ja suopeudestaan, ja Stewart vangitseekin nämä ominaisuudet hyvin.
Stewartin Diana on itsenäinen, romanttinen, sarkastinen ja eläväinen, kaikkien kuninkaallisten reliikkien ympäröimänä. Larraín lavastaa kartanon hienosti ja sen hienostuneisuus ja kalliit tavarat muodostavat Dianan oman, henkilökohtaisen vankilan. Larraín ja kuvaaja Claire Mathon saavat Sandringhamin tuntumaan tukahduttavalta ja kuninkaallisuuden tuntumaan elinkautiselta vankeudelta.
Larraín kohtelee Dianan tarinaa sympaattisesti, mutta harmillisesti keskittyy vain Dianan elämän traagisiin elementteihin. Dianan syömishäiriö on suuressa osassa, mutta Larraín ei osaa käsitellä sitä tarpeeksi hienovaraisesti tai kokonaisvaltaisesti. Elokuvassa nähdään Diana pää pöntössä, ja kohtaukset, jossa koko perhe syö yhdessä, on kuvattu kuin kauhuelokuvassa.
Johnny Greenwoodin musiikki on elokuvan kohokohtia. Se säestää Dianan sisäistä kuohuntaa ja vaikka se on ajoittain liiankin tungetteleva ja nousee kohtauksissa elokuvan muiden elementtien yli, on se myös jumalattoman kaunista kuunneltavaa. Myös Steven Knightin käsikirjoitus on vahva ja kaiken kaikkiaan Spencer on upea elokuva, joka ajoittain kompastuu turhaan tragediapornoon, erityisesti Dianan syömishäiriön kuvaamisessa. Elokuvasta löytyy paljon sympatiaa Dianaa kohtaan, mutta ei aitoa empatiaa.
Maria Lättilä