Vuonna 1984 alkaneen Miami Vice -televisiosarjan tuottajana menestykseen singahtaneen Michael Mannin uraan mahtuu lukuisia tunnettuja ja ennen kaikkea arvostettuja tuotoksia. Televisioformaatin rajoja rikkonut Miami Vice ei kuitenkaan ollut miehen ensimmäinen iso aikaansaannos, sillä hän oli ohjannut sitä ennen pari valkokangaselokuvaakin.
Elokuviensa suhteen Mann palaa sorvin ääreen yhä uudelleen ja uudelleen. Hän onkin kertonut käyttävänsä mielellään tilaisuuden, kun jokin hänen elokuvistaan julkaistaan uudella formaatilla. Tätä kaavaa hän onkin noudattanut jo laserdisc-ajoista lähtien. Nyt viimeisimpänä aiemmin nähdyt dvd- ja blu-ray-erikoisversiot ovat saaneet rinnalleen striimipalveluissa julkaistut ”final cut”-versiot.
Käydäänpä läpi miehen ohjaustöiden erikoisversiot elokuvien ilmestymisjärjestyksessä.
Suurkaupungin eestaas muuttuvat lait
James Caanin tähdittämä vuoden 1981 Suurkaupungin lait (Thief) oli Michael Mannin ensimmäinen valkokangasohjaus. Huomautettakoon, että suomenkielinen nimi on elokuvan videojulkaisun yhteydessä saama käännös. Julkaisuvuonnaan leffaa esitettiin täkäläisillä kankailla samalla nimellä kuin Paul Newmanin kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyttä klassikkoa Suurkaupungin hait.
Suurkaupungin lait oli onnistunut ja jälkikäteen todettuna aivan ohjaajansa näköinen elokuva. Sen verran leffa kuitenkin pyöri Mannin päässä, että kun studio päätti julkaista siitä markkinoille uuden laserdisc-painoksen, halusi hän hieman muokata sitä. Näin syntyi vuoden 1995 Special Director’s Edition.
Tämä uusi SDE-versio (teatteriversion tavoin pyöristettynä 124 min) sisältää kourallisen muutoksia mutta vain yhden kokonaan uuden kohtauksen. Se tulee heti elokuvan avaavan ryöstökohtauksen jälkeen. Siinä Caanin esittämä Frank käy satamassa moikkaamassa ystäväänsä Cappia (bluesmuusikkona tunnettu Willie Dixon). Lähes puolitoistaminuuttisen uuden hetken jälkeen loput muutokset tapahtuvat vasta viimeisen puolituntisen aikana. Ne ovat yhtä pikkuruista pidennystä (kadulla makaavaa ruumista näytetään puoli sekuntia pidempään) lukuun ottamatta kaikki nopeusvaihteluja sijoittuen lähinnä loppuräiskintään. Pari muutaman sekunnin hetkistä on nopeutettu, pari sen sijaan hidastettu.
Suurkaupungin lait -elokuvan eri versioissa ammutaan välillä nopeutetusti, välillä hidastetusti.
Kun oli elokuvan blu-ray-julkaisun aika, halusi Mann jälleen editoida teostaan. Tällä kertaa hän veti kaikki vuoden 1995 versioon tekemänsä muutokset takaisin lukuun ottamatta siihen lisäämäänsä satamakohtausta. Periaatteessa tämä vuonna 2015 päivänvalon nähnyt versio (125 min) onkin siis yhdellä kohtauksella lisättynä tismalleen sama kuin alkuperäinen teatteriversio. Mutta vain periaatteessa, sillä jostain syystä Mann halusi myös muokata elokuvan värimaailmaa. Vuoden 2015 Director’s Cut -versio onkin kauttaaltaan sinertävä. Mielestäni tämä oli virhe, eikä itse asiassa tuo lisätty kohtauskaan oikein istu kokonaisuuteen.
Pahuksen harvinainen paholaisen pesä
Toiseksi valkokangaselokuvakseen Mann ryhtyi työstämään kunnianhimoista genrejä sekoittavaa kauhujännäriä The Keep (1983). Elokuvaa levitettiin Suomessa VHS-naruilla ennen surullista videosensuurilakia – ilman, että Valtion elokuvatarkastamo olisi sitä tarkastanut – nimellä Paholaisen pesä. Maahantuoja lätkäisi videokotelon kanteen itse keksimänsä K-18-ikärajan, jonka se tosin olisi todennäköisesti saanut tarkastettunakin.
The Keepin valmistuminen ja budjetti venyivät pahasti tekoprosessin ollessa muutenkin tuskainen ja täynnä vastoinkäymisiä. Mann oli saanut tuottajilta luvan tehdä kahden tunnin elokuvan. Tällaiseksi hän alkuperäisen kolme- ja puolituntisen raakaversion leikkasikin. Se ei kuitenkaan kelvannut koeyleisölle, minkä vuoksi studio nappasi leffan käsiinsä hallitsemattomasti sitä lyhentäen. Lopulta elokuva pääsi teattereihin juuri ennen vuoden 1983 joulua 96-minuuttisena torsona. Elokuvan trailerin aiemmin nähneet ymmärsivät jo silloin, että nyt on lopullista tuotosta käsitelty rajusti; siinä kun on runsaasti sellaista, mitä ei itse elokuvaan lopulta päätynyt.
1980-luvulla elokuvaa esitettiin ainakin Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian televisiossa teatterijulkaisusta poikkeavana versiona. Kyseiset televisioinnit eivät olleet identtisiä, mutta kaikissa niissä oli uusia leikkaamon lattialle jääneitä kohtauksia. Näitä kaikkia televisioversioita yhdisti kuitenkin ainakin Mannin mieltämä alkuperäinen loppukohtaus, jonka studio leikkasi teatteriversiosta halutessaan leffasta tavalla ja toisella lyhyemmän.
Kyseisessä huomattavasti onnellisemmassa lopussa Eva (Alberta Watson) ei jää teatteriversion tavoin tuijottamaan kameraa juuri ennen lopputekstejä, vaan kohtaus jatkuu hänen astuessa sisälle ”the keepiin”. Siellä hän pelastaa Glaecenin (Scott Glenn) pelkällä rakkauden voimalla.
Ainoastaan Director’s Cut -versioissa William Petersen käy selvittämässä mitä tappajan kynsistä selviytyneelle perheelle kuuluu.
Elokuva julkaistiin 1980-luvulla VHS:llä ja laserdiscillä, ja uudelleen vielä vuoden 1993 lopulla laajakuvaisena laserdisc-painoksena kadoten sen jälkeen kokonaan yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Niiden aikana siitä muodostui kulttileffa, josta oman kunniansa ansaitsee Tangerine Dreamin mainio soundtrack.
Mannille jäi melko karut muistot elokuvan työstövaiheesta, ja huhujen mukaan hän on ollut itse vastuussa uusintajulkaisujen toteutumattomuudesta. Vuonna 2017 teatteriversio päätyi kuitenkin Australiassa dvd:lle tehden kyseisestä präntistä välittömästi arvokkaan keräilykappaleen.
Lukemattomien versioiden jäljillä
The Keepin huonon vastaanoton ja vaatimattomien lipputulojen jälkeen Mann siirtyi hetkeksi television puolelle. Hänen tuottamasta Miami Vice -televisiosarjasta tuli menestys, ja sen innoittamana hän asettui jälleen ohjaajan pallille. Vuonna 1986 ilmestynyt Psykopaatin jäljillä (Manhunter) perustui Thomas Harrisin romaaniin Punainen lohikäärme.
Teatteriversion julkaisun jälkeen Mann ryhtyi työstämään Director’s Cut -versiota The Movie Channel -televisiokanavan esitystä varten. Tuosta vuonna 1987 esitetystä versiosta tuli Mannin mielestä (siihen mennessä) elokuvan paras leikkaus.
Niin helpolla ei kuitenkaan päästä, että Manhunterista olisi julkaistu vain nuo kaksi edellä mainittua versiota. Itse asiassa tämän elokuvan kotiteatterijulkaisut muodostavat sellaisen versioviidakon, että vakavampikin leffakeräilijä putoaa kärryiltä.
1980- ja 90-luvuilla julkaistiin elokuvan alkuperäisestä teatteriversiosta (120 min) useita eri painoksia sekä VHS:llä että laserdiscillä. Tämän jälkeen alkoi todellinen eri versioiden julkaisusotku.
Anchor Bayn vuonna 2001 julkaisema teatteriversio-dvd ei ollut mitä lupasi, vaan kyseessä oli eräänlainen 122-minuuttinen hybridiversio. Samaan aikaan julkaistu Director’s Cut -dvd oli sama kuin aiemmin mainittu The Movie Channel -tv-kanavalla näytetty erikoisversio (125 min). Heikon kuvanlaadun lisäksi kyseinen versio on karusti zoomattu ja siitä puuttuukin varsin paljon kuvaa kaikilta reunoilta.
Hybridiversio on kaksi minuuttia alkuperäistä teatteriversiota pidempi, mutta kyse ei ole pelkästään lisäyksistä. Uusina kohtauksina nähdään kaksi Director’s Cut -versiossakin olevaa hetkeä. Ensimmäinen niistä on neljäkymmentäsekuntinen kohtaus Grahamin (William Petersen) ja kiinteistövälittäjän (Michael Talbott) välillä Grahamin tutkiessa tyhjää taloa. Toinen on kaksi- ja puoliminuuttinen hotellihuonekohtaus, jossa muun muassa selviää, missä Graham ja hänen vaimonsa tapasivat ensimmäisen kerran.
Edellisten lisäyksien ohella tätä hybridiversiota on lyhennetty. Siitä puuttuu muutama jopa olennainen teatteriversiossa ollut hetki, kuten tärkeää dialogia (”My heart bleeds for him as a child. Someone took a kid and manufactured a monster.”) sekä poliisiaseman käytävällä tapahtuva kohtaus, jossa johtava poliisitutkija väittelee Grahamin kanssa siitä, ottiko murhaaja kertaakaan hanskoja käsistään. Kaiken kaikkiaan tämä Anchor Bayn ”teatteriversio” on melkoinen sillisalaatti, joka kannattaa jättää väliin.
Aitoon teatteriversioon verrattuna Director’s Cut -julkaisussa on tukku venytettyjä ja uusia kohtauksia. Poliisien tiedotustilaisuus on pidempi, Graham tutkii tyhjää taloa kiinteistövälittäjän kanssa, hän keskustelee puhelimessa vaimonsa kanssa keittiön maalaamisesta hermonsa menettäen, puolitoistaminuuttinen ajatustenvaihto tohtori Chiltonin kanssa tohtori Lecktorin tapaamisesta, hotellihuonekohtaus Grahamin ja hänen vaimonsa välillä sekä loppuun isketty kohtaus, jossa Graham käy tapaamassa perhettä, joka olisi ollut tappajan seuraava kohde.
Samaisesta Director’s Cut -versiosta on myös poistettu muutamia lyhyitä teatteriversiossa olleita hetkiä. Lisäksi alkutekstit ovat nyt pääosin teatteriversiossa tekstien jälkeen tulevan rantakohtauksen päällä. Myös lopun ammuskelussa on ero, sillä Graham laukaisee aseensa teatteriversion kuuden kerran sijaan viidesti, joista näytetään kolme (teatteriversiossa viisi) osumaa. Tämä lienee faktakorjaus, sillä Grahamin käyttämään aseeseen menee vain viisi luotia. Heti räiskinnän jälkeen Graham ja Reba (Joan Allen) halaavat toisiaan hiljaa, eikä Reba siis kysy teatteriversion tavoin Grahamilta tämän henkilöllisyyttä. Ennen elokuvan päättävää perheen rantakohtausta puuttuu myös dialogiton puoliminuuttinen hetki, jossa Graham seisoskelee laiturilla ystävän tullessa tapaamaan häntä. Viimeisenä silauksena lopputekstit rullaavat tässä versiossa huomattavasti muita julkaisuja nopeammin; taustalla soiva Red 7:n Heartbeat-kappale onkin tässä 70 sekuntia lyhyempi.
Vuonna 2003 ilmestyi jälleen uusi hitusen muokattu Director’s Cut -versio. Ensimmäisenä muutoksena Anchor Bayn julkaisemassa Restored Director’s Cutissa on erilaiset alkutekstit. Lisäksi siitä puuttuu Grahamin pohdiskeleva lause ”Killing Mr. Leeds and the children would take less than a minute” sekä hänen kohtaaminen tohtori Chiltonin kanssa. Lopun yhteenoton jälkeen Reba kysyy Grahamilta ”Who are you?” aivan kuten alkuperäisessä teatteriversiossa. Tämä versio on myös väreiltään haaleampi; etenkin synkkien kohtauksien sinisyyttä on minimoitu. Mann oli mukana tämän julkaisun muokkauksessa projektia alusta loppuun valvoen, joten tämä lienee – ainakin toistaiseksi – hänen mielestä elokuvan täydellisin versio.
Juttusarjan seuraavassa osassa lisää Michael Mannin elokuvien eri versioista.
MITEN NÄHDÄ ARTIKKELIN ELOKUVAT?
Thief – Suurkaupungin lait: Teatteriversio julkaistiin Suomessa VHS:llä, ja se on ainoa tapa nähdä kyseinen versio suomiteksteillä. Blu-ray-versiona sitä kannattaa metsästää Isosta-Britanniasta tai Saksasta. Vuoden 1995 Special Director’s Edition julkaistiin Suomessa dvd:llä; tarkemmalla formaatilla sitä ei ole koskaan julkaistu. Vuoden 2015 Director’s Cut ei ole nähnyt päivänvaloa suomiteksteillä, mutta muualta maailmasta sitä saa blu-raylla.
The Keep – Paholaisen pesä: Teatteriversio julkaistiin Suomessa VHS:llä. Australian täysin tekstittämätön dvd julkaistiin 2017. Elokuvan muita versioita ei ole virallisesti julkaistu missään formaatissa.
Manhunter – Psykopaatin jäljillä: Teatteriversio on julkaistu Suomessa VHS:llä. Director’s Cut (2001) -julkaisua ei saa suomiteksteillä, mutta sen löytää dvd:ltä USA:n lisäksi Ruotsista. Vuoden 2001 ”teatteriversio” (=hybridiversio) päätyi Suomessa dvd:lle. Vuoden 2003 Restored Director’s Cut on yleisin blu-ray-julkaisu maailmassa.
Tom Kajaslampi