Tänä viikonloppuna tuli ensi-iltaan Antti Jokisen ohjaama filmatisointi Sofi Oksasen Puhdistuksesta.
Elokuva on saanut erittäin hyvän vastaanoton kriitikoilta. Se on yllättävää, kun ottaa huomioon, että Jokisen ohjaajankykyjä ensin epäiltiin. Musiikkivideoita ja mainoksia Yhdysvalloissa ohjannutta Jokista ei välttämättä pidetty tarpeeksi kyvykkäänä tekijänä Oksasen koskettavalle ja moniulotteiselle draamatekstille.
Itsekin epäilin Jokisen ohjaajankykyjä, en niinkään mainostaustan takia, vaan pikemminkin sen takia, että hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa The Resident ei ollut kovin onnistunut.
Kun kuitenkin näin Puhdistuksen, vaikutuin siitä. Suorastaan hämmästelin, miten taitavasti Jokinen hallitsi eri aikatasoilla liikkuvan tarinan kokonaisuuden ja miten hienoja roolisuorituksia hän oli saanut näyttelijöistään esiin.
Näytöksestä poistuttuani huomasin pian, että suurin osa muistakin elokuvan nähneistä oli samoilla linjoilla.
Kaikki eivät tietenkään elokuvasta ole pitäneet. Aika usein kielteinen reaktio elokuvasta on liittynyt sen sisältämään väkivaltaan. Väkivalta, joka Oksasen tekstissä jäi lukijan pään sisälle, on Jokisen näkemyksessä tuotu kuvina katsojan silmien eteen. Ja tätä väkivaltaa on joidenkin mielestä liikaa.
Minusta Puhdistuksen väkivalta liittyy elokuvan tarinaan, joka sisältää kauheita asioita. Joku toinen ohjaaja olisi ehkä näyttänyt väkivaltaa valkokankaalla vähemmän, mutta olen silti sitä mieltä, että kaikki elokuvassa esitetty väkivalta on dramaturgisesti perusteltua, eikä siinä missään nimessä mässäillä väkivallalla.
Siksi minua kummastuttaa, että elokuvan väkivaltaa moittivat ne, jotka eivät ole sitä edes nähneet. Esimerkiksi Facebookissa ilmestyvän Kulttuurilehti AKUN toimittaja kirjoittaa jättävänsä Puhdistuksen väliin, koska ei kaipaa ”hollywoodmaisia väkivaltaeleitä”. Perässä on myötämielinen kommentti lukijalta, joka toteaa että ”itsekään en aio mennä väkivaltaorgiaa katsomaan”.
Ymmärrän kyllä, jos ei halua mennä katsomaan elokuvaa, jossa on kuullut olevan väkivaltaisia kohtauksia. Ja ymmärrän senkin, jos tuntee kirjan tai näytelmän riittävän eikä halua nähdä niistä tehtyä elokuvaa.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Puhdistus on turhaan saamassa maineen liian väkivaltaisena elokuvana. Ja tällaista viestiä levittävät ihmiset, jotka eivät ole nähneet elokuvaa.
Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta. Muistan 1980-luvun lopulta tapauksen, kun Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus tuli teattereihin, ja Kristillisdemokraattien – tai silloin se oli vielä Kristillinen liitto – edustaja paheksui elokuvaa julkisesti tiedotusvälineissä vaikkei ollut sitä nähnyt eikä aikonutkaan katsoa.
Muutama vuosi sitten Matti Vanhanen piti Kristian Smedsin ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan näyttämöversiota huonona vaikkei ollut nähnyt sitä lainkaan.
Vastaavia esimerkkejä löytyy vaikka kuinka monta.
Puhdistus saa tällaisista kommenteista vain lisää julkisuutta ja sitä myötä todennäköisesti lisää yleisöä. Samalla kuitenkin luodaan vääränlaisia mielikuvia ja tehdään karhunpalvelus ihmisille, jotka saattavat jättää katsomatta Puhdistuksen kuunneltuaan niitä, jotka eivät ole elokuvaa nähneet.
En suosittele Puhdistusta heikkohermoisille, mutta vielä vähemmän suosittelen uskomaan niitä, jotka näkemättä leimaavat sen liian väkivaltaiseksi.
Älä tee kuin Matti Vanhanen, vaan päätä itse, onko elokuva hyvä vai huono tai onko se liian väkivaltainen vai ei.
Katso ensin, kritisoi sitten.
Jussi Huhtala
Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö.