Teknisesti hyvin toteutettu fantasia on tungettu täyteen lähdeteoksen aihioita, jotka eivät johda mihinkään. Elokuvassa kannattaa kiinnittää huomionsa haikeaan tunnelmaan ja maailman kuvaukseen, ei niinkään harhailevaan juoneen.
Maameren saarivaltakunnassa on jotain vinossa: velhojen käyttämä magia on katoamassa, ihmiset jättävät työnsä ja elämisen sijaan käpertyvät tuijottamaan tuonpuoleiseen. Kankaiden ja muiden esineiden tekijämestarit ovat kadottaneet luovuutensa ja huonot kopiot täyttävät markkinapaikat, joiden kauppatavaraksi myös ajelehtivat ihmiset ovat joutuneen. Jopa kauan omissa oloissaan viihtyneet lohikäärmeet ovat palanneet Maameren taivaalle, eikä niidenkään käytös ole normaalia.
Maameren suurin velho, arkkimaagi Ged on lähtenyt vaellukselle valtakuntaan löytääkseen maailman tasapainon horjumisen ja elämänilon katoamisen syyn. Matkallaan hän kohtaa prinssi Arrenin, Maamerta kalvavan varjon yhden uhrin, joka pakenee itseään, tekemäänsä rikosta ja salaperäistä häntä jahtaavaa hahmoa. Heidän tiensä kohtaavat myös Gedin tuntevan, maanviljelijäksi ryhtyneen naisen ja tämän suojatikseen ottamaan nuoren tytön kanssa. Etsintä johdattaa Gediä ja Arrenia kohti velhoa, joka kuolemanpelossaan ja vallanhimossaan on avannut portin elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Kuolleiden maailma antaa voimaa, mutta samalla se imee elämää Maameren maailmasta.
Maameren tarinoita vastaan on paljon aihetodisteita, jotka eivät johdu itse elokuvasta. Elokuva perustuu kulttimainetta nauttivaan kirjasarjaan, ja fantasiafanit voivat olla hyvinkin fanaattisia, mitä tulee suosikkien versiointiin eri medioissa. Asiaa ei auta, että kirjailija Ursula K. Le Guin ei ollut tyytyväinen tuotannon kulkuun. Hän oli myöntänyt luvan luulossa, että ohjaajana toimisi legendaarinen Hayao Miyazaki, mutta tämän kiireiden vuoksi ohjaksiin tarttuikin tämän Goro-poika. Tämä ei luonnollisesti miellyttänyt myöskään Ghibli-studion ja sen veteraanimestarin faneja.
Elokuvassa on kuitenkin myös siitä itsestään kumpuavia ongelmia, jotka häiritsevät katselunautintoa. Goro Miyazaki on lähtenyt kunnianhimoiseen urakkaan rakentaa kuuden kirjan pohjalta tarina häntä itseään kiehtovasta teemasta. Mopo on hieman karannut käsistä, sillä vaikka materiaalia kuinka on karsinut ja henkilöitä ja tapahtumia melko kovakätisesti yhdistellyt, vuotaa kokonaisuus saumoistaan. Ongelmallisinta on, että taustamateriaali pulpahtelee pintaan itsetarkoituksellisesti, kuten sivulausemaisina mainintoina hahmojen menneisyydestä. Lopputuloksena katsoja jää odottamaan niiden laajentamista ja tarkentamista, jota ei koskaan tapahdu. Suurimman osan elokuvan kestosta katsoja odottaa sen antamien johtolankojen johdosta tarinaa, jota tekijät eivät ole aikoneetkaan kertoa.
Eeppisen fantasiakertomuksen sijaan Miyazaki on valinnut hyvin ruohonjuurilähtöisen kerrontatavan. Suuren seikkailun sijaan esillä on henkilölähtöinen kertomus, joka varsinkin alkupuoliskonsa aikana saattaa tuskastuttaa verkkaisuudellaan. Päähenkilöittensä kanssa Miyazaki tutkii luomaansa maailmaa, mikä on tietysti hyvä, mutta vielä puoliväliin mennessä katsoja ei sen vuoksi tiedä mihin he pyrkivät tai mitkä ovat heitä motivoivat taustat. Lopussa ollaan tietysti kiipelissä ja taistellaan näyttävästi, mutta parasta antia on puolivälin lyhyt hetki, jolloin hahmojen välinen kanssakäyminen oikeasti kasvattaa heitä ihmisinä eikä ole vain mystistä läpänheittoa.
Myöskään elokuvan lopetus ei täysin tyydytä, sillä sen suhde alussa esitettyyn lähtökohtaan jää hieman auki. Jos lopetuksen ottaa kirjaimellisesti, se latistaa filosofiseksi pyrkivää tarinaa. Jos sen käsittää laajemmin, jää tarina kesken.