Analyysi: The Mandalorianin toisen kauden päätös tarjoaa fanipalveluksen täysin puskan takaa, mutta onko se oikein?

The Mandalorianin toinen tuotantokausi on tullut päätökseensä. Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia koko sarjasta!

The Mandalorianin toisen tuotantokauden toiseksi viimeinen jakso The Believer on koko sarjan paras jakso. Se on toiminnallinen, jännittävä ja se esittelee uusia puolia sankaristamme, mutta ennen kaikkea se kertoo kokonaisen, temaattisesti selkeän tarinan.

Matkallaan Grogun luo Mando joutuu turvautumaan vanhaan tuttuunsa. Sankarimme päätyy nappaamaan vankileiriltä imperiumin joukkoihin kuuluneen Mayfeldin (bostonin aksentilla jauhava Bill Burr). Mayfeldin tarkoituksena on auttaa palkkionmetsästäjien Team Ahmaamme saada tietoja Moff Gideonin aluksen sijainnista. Mando ja Mayfeld pääsevät peitetehtäviin imperiumin joukkojen univormuissa, josta koituu yllätyksiä toisensa perään.

Jakson ohjannut ja kirjoittanut Rick Famuyiwa todellakin tietää, mitä tekee.

Keskeisenä toimintakohtauksena Mando ja Mayfeld joutuvat ajamaan räjähdysaltista rekkaa imperiumin tukikohtaan, mutta paikalliset piraatit yrittävät räjäyttää rekkaa. Onnistuakseen tehtävässä – ja tietysti pysyäkseen hengissä – kaksikon on päästävä turvallisesti perille.

Jaksossa nähty takaa-ajokohtaus on tähän asti sarjan paras toimintakohtaus, koska se esittelee selkeät panokset ja asettaa Mandon jatkuvasti huononevaan asemaan. Panokset loppuvat aseesta. Piraatteja tulee aina joka kerta enemmän ja enemmän. Aluksi ainoastaan yhdellä on käsikranaatti, mutta pian jokaisella piraatilla on omansa.

Famuyiwa ammentaa inspiraationsa joko ranskalaisohjaaja H. G. Clouzot’n Pelon palkka (Le salaire de la peur) -elokuvasta tai William Friedkinin uusintaversiosta – tai molemmista. Elokuvien tarina kertoo öljy-yhtiön palkkaamista kuskeista, jotka lähtevät toimittamaan räjähdysaltista nitroglyseriinilastia kaukaiselle öljynporauskentälle.

Takaa-ajokohtauksen jälkeen tajusin, että koko kaudesta on uupunut samankaltainen eksponentiaalisesti tiukkeneva toimintakohtaus. Jättiläishämähäkkiä pakeneminen on lähin esimerkki, mutta siitä puuttuu eskaloituminen ja panoksien selkeys (oliko Mandon alus lähtövalmis vai ei?). Jännittävä toiminta vaatii kasautuvia esteitä sankarimme eteen, jotta voimme uskoa epäonnistumiseen.

Parhaat toimintakohtaukset eivät ole siistiä patsastelua, vaan tarkoituksena on asettaa päähenkilöt todelliseen pinteeseen. Tekijöiden tulisi edes hetki huijata katsojia. Kaikkihan tiedämme, että sarjan päähenkilö ei voi kuolla, koska muuten juoni ei kulkisi eteenpäin ja sarja päättyisi. Tästä syystä monessa jaksossa nähty ”juostaan ja ammutaan käytävällä stormtroopereita” -lähestymistapa toimintakohtauksien rakentamiseen ja kuvaamiseen puuduttaa minua.

The Believer palautti uskoni sarjaan, ainakin hetkeksi – mutta käsitellään finaalia vasta myöhemmin.

Mayfeld ja Mando selviävät juuri ja juuri piraattien kynsistä, koska imperiumin joukot saapuvat pelastamaan heidät. TIE-hävittäjät syöksyvät taivaalta ja stormtrooperit ampuvat tukikohtaan hyökkäävät piraatit. Jakso esittelee imperiumin joukot kaikista inhimillisimmässä valossa, mitä koko sarjan aikana on nähty.

Tämä inhimillistäminen on vain hetkellistä, koska pian kaikki kääntyy jälleen päälaelleen.

Jakson selkärankana toimii nimittäin Mayfeldin läpikäymän kaari ja kehitys. Alussa hän uskoo, että imperiumilla ja uudella tasavallalla ei ole mitään merkitystä, koska kurjuus on heikko-osaisten elämässä aina vakio. Hänen mielestään ei ole mitään merkitystä, kuka on vallan kahvassa kiinni. Pääsemme katsojina osallisiksi tähän, kun imperiumin joukot saapuvat ratsuväkenä apuun. Myönnän epäilyksen siemenen hiipineen mieleeni: ”Niin, mitä uusi tasavalta voi saada aikaan, mitä imperiumi ei saanut?” Ehkä Mayfeld on oikeassa.

Sitten Mayfeld joutuu kasvokkain pahan avaruusnatsin kanssa, joka sattuu olemaan hänen entinen komentava upseerinsa. Upseeri ei korvaansa lotkauta, kun Mayfeld avaa omat arpensa ja käy läpi tuhansia uhreja vaatineen kansanmurhan läpi. Lopulta Mayfeld ampuu upseerin ja he pakenevat Mandon kanssa tukikohdasta. Mayfeld laittaa vielä yhden kapulan imperiumin jäänteiden rattaisiin räjäyttämällä juuri ajamansa rekan taivaan tuuliin.

Imperiumi ja tasavalta eivät olekaan sama asia. Tasavallan ja demokratian toimijoiden virheet ja viat kalpenevat imperiumin hirmutekojen rinnalla. Mayfeld vaati fyysisen muistutuksen omille kipeille muistoilleen sodan raakuudesta ja tappamisen turhuudesta.

Jakso on täydellinen ja se tarjosi juuri sitä, mitä olen toivonut.

Jaksoa määrittää koko sarjan kannalta selkeä tavoite (Grogun löytäminen), mutta se kertoo myös oman yksittäisen tarinansa (Mayfeldin usko) samalla kun sankarimme kamppailevat tietään eteenpäin. Myös Mandosta paljastuu uusia puolia, kun hän on valmis riisumaan kypäränsä ja paljastamaan naamansa imperiumin tietokoneelle. Hän on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen Grogun luo.

Jos sarjan jokainen jakso olisi The Believerin tavoin esitellyt Mandon matkalla yhtä selkeästi kuvatun ja artikuloidun teeman ja konfliktin ja näiden avulla muodostanut hahmojen kehityskaaria, The Mandalorian olisi tajunnan räjäyttävä kokemus. Kuolaisimme kaikki tätä apinan raivolla lisää!

Sen sijaan sarja sortuu aivan liian helposti fanien palvelemiseen, laiskaan kirjoittamiseen ja tuttujen hahmojen kierrättämiseen, joista oireina ovat tulevan vihjailu, latteat kanssakäymiset ja epäselvät tai olemattomat konfliktit.

Tekijät tiedostavat, että vähin mahdollinen vaiva riittää, kun sarjaan tuodaan Bo-Katan, Ahsoka Tano tai Boba Fett. Fanit, jotka tuntevat ja rakastavat hahmoja, rakastavat sarjaa, koska siinä seikkailevat heidät suosikkihahmonsa.

Mutta entä ne katsojat, jotka eivät entuudestaan tunne hahmoja?

Sarja vaikuttaa sisäänpäin lämpiävältä, pienen piirin ilonpidolta, koska se ei tarjoa lainkaan tarttumapintaa hahmoihin. Se vaatii katsojalta rakkautta hahmoja kohtaan, mutta ei tarjoa patsastelun lisäksi mitään vastineeksi.

Täytyy muistaa, että The Mandalorian on varmasti monen katsojan ensikosketus Tähtien sotaan. Tämä ei ole ideaalitilanne, koska kaikkihan me tiedämme miten ja missä järjestyksessä Tähtien sodat tulee nauttia – mutta näin se vain on. Paras mahdollinen asia, jonka tekijät voisivat tehdä, olisi määritellä hahmot, heidän halunsa, tarpeensa ja niiden yhteentörmäykset selkeästi sarjan ja yksittäisen jakson kontekstissa.

Kun tarinan pohja ja perusta on kunnossa, niin siitähän se hauskanpito sitten vasta alkaa. Kun kaikki on alustettu ja hyvin rakennettu dramaattisesti, niin pystymme nauttimaan hyvistä ja huonoista hetkistä.

Tästä pääsemmekin kauden finaaliin.

JEDIN PALUU

Halusin sydämeni pohjasta nauttia tästä jaksosta.

Olen iloinen, jos nautit tästä jaksosta, mutta valitettavasti en voi niellä Favreaun tekemää valintaa. Enkä kirjoita seuraavaa arviota vain koska haluan laskea lämpimät eritteeni muiden muroihin. Kirjoitan tämän, koska olen edelleen huolestunut The Mandalorianin jatkosta. Edellisen jakson jättämä hyvä maku pyyhkiytyi kauden viimeisen jakson myötä täysin pois.

Sankarimme lähtevät pelastamaan Grogua Moff Gideonin kynsistä. He juoksevat läpi aluksen käytävien voittamattomina (jälleen kerran tylsästi kuvattua toimintaa), kunnes joutuvat satimeen. Myönnän tunteettomien terminaattoreiden tavoin pelottavien dark troopereiden mukanaolon olleen käsin kosketeltava uhka sankareillemme.

Oli oikeasti pelottavaa nähdä tappajabotti lyömässä Mandon päätä seinään!

Mutta sitten sarja dippaa The Rise of Skywalker -tasoiseen, noloon fanipalvelukseen, kun itse Luke Skywalker (kumikasvoinen Mark Hamill -kaksoisolento) lentää paikalle pelastamaan päivän. Hän on se jedi, johon Grogu sai yhteyden maagisella jedikivellä kykkiessään. Lopuksi Luke tarjoutuu ottamaan Grogun valmennettavakseen.

Rakastan Luken hahmoa, siinä missä muutkin ja tiedän, että The Last Jedi on jättänyt monelle fanille pahan maun hahmoa kohtaan. Omasta mielestäni kyseisen elokuvan hahmon kehitys ja sanoma on parasta, mitä viime vuosien Tähtien sota -elokuvat ovat pystyneet tarjoamaan. Moni on tästä eri mieltä, koska se ei ollut sitä, mitä he halusivat.

Haluankin kysyä teiltä, rakkaat fanitoverit, onko The Mandalorianin Luke Skywalker todella sitä, mitä toivotte?

Rakastamanne hahmo lentää paikalle, ilman minkäänlaista alustusta, hakkaa kaikki vihollisdroidit palasiksi ja näyttää kumista naamaansa kameralle? Miten ihmeessä Lukesta oli saatu niin yksiulotteisen oloinen? Minusta tuntui aivan kuin John Favreau olisi asettanut esille muovisen action-figuurin, ja katsojat tulivat tästä hulluiksi aivan kuin Vesa Keskinen olisi jakamassa Tuurissa ilmaisia ämpäreitä!

Youtubesta tuttu amatöörileffakriitikko ja Tähtien sota -fani Chris Stuckmann kertoi omassa videoarvostelussaan, että tämän kaltainen fanipalvelus on hyväksyttävää, koska sarja on noin muuten pitäytynyt pienemmässä tarinassaan ja olemme odottaneet finaalia kärsivällisinä. Olen tästä täysin eri mieltä.

Ensinnäkin tiedän, kuinka vaikeaa on rakentaa ihokarvoja nostattava, tunteellinen kliimaksi. Käsikirjoittaminen vaatii kovan ponnistelun ja työstämisen, jotta tarinasta tulee loogisesti ja tunteellisesti tyydyttävä.

Mutta Luken saapuminen tulee täysin puskan takaa, ilman mitään varoitusta ja alustusta, minkä takia se tuntui täysin ontolta. Sitä ei pelastanut edes Pedro Pascalin tunteikas näytteleminen – jonka itseasiassa olisi pitänyt olla koko kauden tunteellinen kliimaksi, mutta Luken ilmestyminen varastaa koko shown.

Toisekseen jos Luken saapumista tarkastelee sarjan hahmojen näkökulmasta, miten Mando voi luottaa Lukeen? Hänhän ei tiedä, kuka Luke on. Jos Luke olisi esiintynyt aiemmassa jaksossa (vaikkapa yhdessä Ahsokan kanssa tms) ja Mando tietäisi voivansa luottaa Lukeen, ymmärtäisin tällöin hänen voivan antaa Grogun pois. Mutta nyt, sarjan esittämässä tilanteessa, hänen eteensä tulee mustiin pukeutunut mies vihreän valosapelin kanssa ja hän pyytää luottamaan itseensä. Me tiedämme, että Mando voi luottaa Lukeen, joten tietysti Mando voi luovuttaa Grogun. Valinta ei pidä paikkaansa sarjan kontekstissa. Lisäksi eikö Grogun pitänyt olla kiintynyt Mandoon niin paljon, että isähahmon menetys johtaisi traumaan ja pelkoon? Minne tämä teema katosi?

Kolmannekseen Luken ainoa funktio on olla kauden päätöksen deus ex machina.

Hän tulee, pelastaa päivän ja näyttää kumista naamansa (oikeasti nuoren Luken naaman efekti on todella hurjaa katsottavaa). Toisin sanoen jakso ei tee hänellä mitään. Yhtä hyvin kuka tahansa olisi voinut lentää paikalle (kuten Teräsmies, Batman, Neo tai Jeesus) ja lopputulos olisi ollut aivan sama. Missä tahansa muussa sarjassa katsojat haistaisivat laiskan kirjoittamisen lemun ja nousisivat kapinaan, mutta koska rakastamme Luken hahmoa niin paljon, olemme selkeästi valmiita hyväksymään laiskat ratkaisut hänen kohdallaan.

Luke on kissanminttua Tähtien sota -faneille – ja tekijät tietävät sen.

Kaikki tämä käy selväksi IMDb-sivustolla katsojien antamasta arvosanasta, joka on kirjoitushetkellä 9,9/10.

Viimeisenä pointtina, mieltäni kaikista eniten vaivaavana näkökulmana, Luken käyttäminen sarjan lopussa palauttaa sarjan Tähtien sodan sisäsiittoiseen alkuun – ja tämä on seikka, joka todella katkaisi kamelin selän osaltani jakson suhteen.

Ajattelin oikeasti, että The Mandalorian pystyisi pidättäytymään kaikesta Skywalker-saagan painosta ja osaisi keskittyä kertomaan omia tarinoitaan ympäri galaksia. Tämän sijaan palaamme jälleen kerran siihen, miten Skywalkerit ovat ainoa tärkeä asia koko galaksissa. Palaamme jälleen kerran saagan alkuun ja galaksin laajentumisen sijaan tuntuu kuin se jälleen kerran pienenisi, koska tarinamme keskittyy samaan joukkoon, johon olemme nojanneet kerta toisensa jälkeen.

Olen harmissani, koska Disneyllä on mahdollisuus rakentaa oikeasti uutta merkityksellistä sisältöä, joka toimisi pohjana taas uusille tarinoille sekä sarjojen että elokuvien muodoissa. Tämä on turha toive, koska aivan kuten viimeisimpien Disneyn klassikkoanimaatioiden remake-elokuvien tapauksissa, myös näiden Tähtien sota –sarjojen kanssa kaikki tulee todennäköisesti viittaamaan enenevissä määrin alkuperäiseen Tähtien sota -trilogiaan.

Sitähän kaikki fanit rakastavat, joten miksi nähdä vaivaa ja rakentaa jotain uutta? Miksi kertoa uusia tarinoita, kun aina voi taipua vanhoihin tuttuihin hahmoihin?

Vastaus on tietysti helppo. Vanhan ja hyväksi havaitun hyödyntämisessä riittää viittaaminen vanhoihin tarinoihin, koska ihmiset tunnistavat ne. Uusien hahmojen kanssa pitää aina nähdä vaiva, rakentaa tarpeeksi vahva pohja ja laatia suunnitelma, jonka mukaan toimia hahmon kanssa.

Tämä on rankkaa ja vaativaa työtä, koska katsoja on vakuutettava uskomaan ja luottamaan uuteen hahmoon.

Mutta jos tuon työn tekee oikein, niin tarina säilyy katsojien mielessä pitkään ja he haluavat palata siihen kerta toisensa jälkeen.

George Lucasin luoma Tähtien sota on vain yksi esimerkki tarinoiden voimasta.

Mutta sen ei pitäisi olla ainut tarina, johon aina palataan kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä – vaikkei tätä päälle päin uskoisikaan.

Aiheeseen liittyvät jutut