Jarno Elonen: Maailman paras elokuva

Kuvittelisin, että taidemaalareilta tai säveltäjiltä harvemmin kysytään mikä on maailman paras taulu tai sinfonia. Maailman parhaan elokuvan kyselemistä alan tekijöiltä sen sijaan ei paljon kainostella. Ehkä se johtuu jollain tavalla elokuvan asemasta populaaritaiteena. Kun melkein kaikilla vastaantulijoilla on luultavasti jonkinlainen mielipide asiaan, miksei sitä sitten voisi tiedustella asiantuntijoiltakin?

Tietysti voikin, mutta mitä vakavammin elokuvaan suhtautuu, sitä vaikeammaksi vastaaminen käy. Paras millä kriteereillä? Tai jos kysymyksellä ei tarkoitetakaan jotenkin objektiivisesti maailman parasta, vaan enemmänkin henkilökohtaista suosikkia, niin kai vastaus nyt satoja hyviä elokuvia katsoneella ihmisellä vaihtelee päivästä ja mielentilasta toiseen?

Kysymys on niin tyrmäävä, että kevyt vainoharhaisuus alkaa hiipiä mieleen: jospa hämmentäminen on tarkoituksellista? Mitä julkisempi tilanne, sitä useammin mukana on pientä tirkistelyn makua. Haastattelija kokeilee miten vieras reagoi naiivin yksinkertaiseen, luonnetta ja asemaa lokeroivaan kysymykseen. Pommia seuraavan epämukavan hiljaisuuden aikana yleisön ajatukset voi melkein kuulla: ”Valitseekohan se jonkun varman klassikon vai riittäisikö rohkeutta heittää pöytään joku nolo pop-suosikki? Eikun sehän on tuollainen vakava tyyppi… sieltä tulee varmaan joku poliittisesti merkittävä nimi. Taitaa heittääkin vitsiksi. Vai onkohan se niitä ärsyttäviä tapauksia, joilla on valmiiksi mietittynä joku filippiiniläinen scifi-kulttiklassikko vuodelta 1959? Sellainen, jota kukaan ei varmasti tunne.”

Jos uskoo kysymyksen maailman parhaasta elokuvasta paljastavan jotain henkilökohtaista, eikö ole periaatteessa aika huono ajatus kysyä sitä juuri asiantuntijoilta? Kriitikon tai elokuvantekijän työhönhän kuuluu kaivaa väsähtäneimmästäkin tekeleestä jotain hyvää ja miettiä alaan liittyviä asioita mahdollisimman ennakkoluulottomasti eikä muodostaa jyrkkiä mielipiteitä mielipiteiden itsensä vuoksi. Voidaanko oikeastaan odottaa, että vastaaja edes itse pitää parhaaksi valitsemastaan elokuvasta? Jos valinnan oletetaan perustuvan laajaan tietämykseen eri teosten historiallisista, taiteellisista ja sosiaalisista ansioista, eikö suoraselkäisyyden ja ammattietiikan nimissä maailman parhaaksi pitäisi valita jokin yleismerkittävä teos – kolahti se sitten itselle tai ei?

Tirkistelyn tarvetta optimistisempi selitys tälle erityisesti elokuva-alan ihmisiä härnäävälle kysymykselle voisi olla yritys kartoittaa kiertoteitse mikä tekee elokuvasta laadukkaan. Siinä missä kuvataiteen ja musiikin kaltaiset klassisemmat taiteet ovat eriytyneet kohtuullisen selkeästi ”populaariin ja haastavaan”, vasta hikisesti sata vuotta täyttäneestä elokuvasta tällaisia rajoja on usein paljon vaikeampi erottaa. Selitys tuntuu jollain lailla oikean suuntaiselta, mutta hämäräksi jää vielä ainakin se, mihin tällaista epäsuoraa keskustelutapaa filmien laadun kriteereistä tarvitaan.

Kysymykseenhän on toki oikea vastauskin: Citizen Kane. Tämä jo kuolleen auteurin uusia uria aukonut, mustavalkoinen, toisen maailmansodan tietämillä kuvattu klassikko on aina varma valinta. Itse asiassa niin varma ja kanonisoitu, että jos haluaa säilyttää kasvonsa vakavasti otettavana tekijänä ja nimi käväisee mielessäkään maailman parasta elokuvaa kysyttäessä, on ehkä parempi nielaista pari kertaa ja keksiä äkkiä jotain omaperäisempää.

Jarno Elonen

Kirjoittaja on Suomen Elokuvaohjaajaliiton hallituksen opiskelijajäsen sekä Elokuva- ja lavastustaiteen opiskelijoiden ainejärjestön varapuheenjohtaja.