Vuonna 1972 valmistunut Kummisetä (The Godfather) on kaikilla mahdollisilla mittareilla elokuvahistorian suurimpia klassikoita.
Corleonen mafiaperheestä kertova elokuva palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla, ja siitä tuli myös valtava yleisömenestys.
Francis Ford Coppolan ohjaamaa elokuvaa ylistettiin mestariteokseksi, jonka maine on säilynyt kaikkina ilmestymisen jälkeisinäkin vuosikymmeninä.
Internet Movie Databasen käyttäjät ovat äänestäneet sen maailman kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi elokuvaksi. Monet repliikit elokuvasta ovat jääneet elämään.
”Teen hänelle tarjouksen josta ei voi kieltäytyä.”
”Jätä ase, ota cannoli.”
”Luca Brasi nukkuu kalojen kanssa.”
Mikä on Kummisedän salaisuus? Miksi siitä tuli ikoninen elokuva, joka vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen tuntuu ajattomalta mestariteokselta?
Itse olen elänyt elokuvan kanssa puoli vuosisataa. Olin kuusivuotias, kun elokuva tuli kotipaikkakuntani Kauhavan teattereihin loppuvuodesta 1972 tai kevättalvella 1973.
En tietenkään silloin sitä päässyt katsomaan, mutta muistan isoveljeni sen nähneen, ja hän kertoi minulle seuraavana päivänä joistakin sen kohtauksista, kuten irti leikatusta hevosen päästä.
Näin Kummisedän ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta myöhemmin lukioikäisenä. Siihen aikaan elokuvat tulivat teattereihin uusintakierrokselle tasaisin väliajoin, joten katsoin sen valkokankaalta. Videonauhureita ei silloin vielä kenelläkään ollutkaan.
Kummisetä ei ensimmäisellä katsomiskerralla tehnyt erityistä vaikutusta. Ehkä odotin sen olevan toiminnallisempi tai muuten petyin sen verkkaiseen kerrontaan. Ikäraja oli K18, vaikka sitä ei niin tarkkaan valvottu – ainakaan Kauhavalla.
Elokuvan ansiot ymmärsin vasta muutama vuosi myöhemmin kun katsoin sen vhs-videolta eräänä laiskana iltapäivänä.
Opiskelukaverini suorastaan pakotti minut katsomaan Kummisedän yhdessä. Suostuin, vaikka luulin etten pidä elokuvasta. Tuo katsomiskokemus, jolta en odottanut mitään, osoitti kuinka upea elokuva Kummisetä on.
Senkin jälkeen olen katsonut Kummisedän tasaisin väliajoin. En kovin usein, mutta ainakin silloin, kun se on julkaistu jossain uudessa formaatissa. 2000-luvun alussa dvd:nä, joitakin vuosia myöhemmin blu-rayna. Nyt päätin katsoa Kummisedän sen takia, että se viettää 50-vuotisjuhlaansa.
Olen tässä artikkelissa käyttänyt lähteinä Kummisedän dvd- ja blu-ray-julkaisujen lisämateriaalia, erityisesti Coppolan kommenttiraitaa, joka on yksi kiinnostavimmista, mitä on tallenteilla julkaistu. Peter Cowien erinomainen Coppola-elämäkerta, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2014, antaa elokuvan taustoista myös perinpohjaista tietoa.
Tuottajamoguli Robert Evansin elämäkerta The Kid Stays in the Picture (1994) ja siitä tehty dokumenttielokuva antavat kiinnostavaa vastapainoa Coppolan omille näkemyksille.
Coppolan visio
Kummisedän syntyhistoria on monivaiheinen. Kummisetä on eeppinen ja näyttävä elokuva, mutta se lähti käyntiin melko pienenä tuotantona. Francis Ford Coppola ei ollut tuolloin vielä tunnettu ohjaajanimi, eikä elokuvan tuottaneella Paramount-studiolla ollut aluksi sitä kohtaan suuria odotuksia.
Coppola oli aloittanut uransa halpiselokuvilla Roger Cormanin tallissa ja ohjannut pari isompaakin tuotantoa: Finianin sateenkaari (1968) ja Sadeihmisiä (1969), mutta kumpikaan niistä ei menestynyt erityisemmin. Hänet valittiin Kummisedän ohjaajaksi vasta sen jälkeen, kun useampi oli jo tehtävästä kieltäytynyt.
Sergio Leone ei halunnut ohjata Kummisetää, koska hänellä oli oma ajatuksensa rikoselokuvasta, joka realisoitui vuosia myöhemmin ja sai nimen Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America).
Leonen ohella moni muukin nimiohjaaja sanoi ei. Heitä olivat ainakin Richard Brooks, Costa-Gavras, Elia Kazan ja Arthur Penn. Paramount-studion tuotannosta tuolloin vastanneen Robert Evansin mukaan heillä oli kaikilla sama syy: tarina on moraaliton, ja siinä ihannoidaan mafiaa.
Evans oli hankkinut option Mario Puzon romaaniin Kummisetä, joka ei ollut elokuvan esituotannon aikana vielä ilmestynyt. Studio ymmärsi Puzon teoksen potentiaalin ja filmatisoinnin mahdollisuudet, mutta projektia vaikeutti iso ongelma. Mafiasta kertovat elokuvat nähtiin kaupallisina riskeinä.
Hollywoodissa oli jo tehty useita järjestäytyneestä rikollisuudesta kertovia elokuvia, mutta ne olivat menestyneet heikosti. Paramountin oma tuotanto Mafiaveljekset (The Brotherhood, 1968) oli tuore varoittava esimerkki. Se oli saanut hyvät arvostelut, mutta lipputulot olivat surkeat, vaikka pääosassa oli tuon ajan huippunimi Kirk Douglas.
Mafia on amerikanitalialaisten hallitsema maailma. Robert Evans pani kuitenkin tiimeineen merkille, että aiemmin tehtyjä mafiaelokuvia yhdisti paitsi heikko kaupallinen menestys myös se, että tekijät ja näyttelijät eivät itse olleet amerikanitalialaisia. Evans päätti löytää ohjaajan, joka Mario Puzon tapaan tuntisi italialaisen perinteen ja tavat. Kirjan taika piili juuri siinä, ja se piti saada siirtymään myös valkokankaalle. Elokuvan olisi kuvattava amerikanitalialaista kulttuuria uskottavasti.
Italialaistaustaisia ohjaajia ei tuohon aikaan juuri ollut Hollywoodissa saatavilla. Martin Scorsese ei ollut vielä tehnyt läpimurtoaan. Kolmikymppinen Francis Ford Coppola oli ainoa nimi, joka tuli siinä vaiheessa esiin. Hän ei ollut kokenut eikä maineikas, mutta hänellä oli kaivattavat kyvyt, ja mikä tärkeintä, hänellä oli italialaiset sukujuuret.
Coppola ei aluksi innostunut tilaisuudesta ohjata Kummisetää. Hän piti monien muiden tavoin kirjaa viihteellisenä roskana, jossa ihannoitiin mafiaa. Coppolalla oli suunnitelmissa jotain kunnianhimoisempaa.
Coppola ja hänen perustamansa Zoetrope-yhtiö tarvitsi kuitenkin rahaa, joten hän otti pitkin hampain tarjouksen vastaan. Alusta alkaen hän kuitenkin päätti tehdä elokuvan omilla ehdoillaan. Kummisedästä tulisi sukukronikka. Keskeisenä aineksina olisivat perhe, amerikkalainen yhteiskunta toisen maailmansodan jälkeen ja vallankäyttö. Kummisetä olisi metafora kapitalismista ja jotain muuta kuin perinteinen gangsterielokuva.
Coppolan visio aiheutti Paramount-studion johtajille harmaita hiuksia. Studio oli päättänyt sijoittaa elokuvan nykyaikaan ja siirtää tapahtumat New Yorkista Kansas Cityyn. Coppolan mielestä taas 1940-luvun New York kuului olennaisena osana tarinaan aivan kuin kirjassakin.
Esituotannon aikana Puzon kirja ilmestyi ja siitä tuli valtava bestseller. Kirjan menestyksen myötä Paramount uskalsi satsata elokuvaan enemmän. Coppola sai toivomansa lisäbudjetin, jotta 1940-luvun maailma puvustuksineen ja autoineen saatiin luotua.
Samalla studiopomot huomasivat, että heillä oli tuotannossa suurelokuva, jollaisen ohjaamiseen Coppola oli heidän mielestään aivan liian kokematon.
Kuvausten alkuvaiheessa Coppola oli useita kertoja saada potkut. Ensimmäisellä viikolla kuvattu materiaali ei tyydyttänyt studiota. Monet kuvausryhmän jäsenetkin olivat tyytymättömiä. Coppola pääsi jatkamaan työtään, mutta kommenttiraidalla hän kuvaa tuotantoa raskaaksi ja suorastaan painajaismaiseksi.
Coppolan visio näkyy elokuvan lukuisissa yksityiskohdissa. Suuri osa näyttelijöistä on italianamerikkalaisia, mutta he eivät muistuta amerikkalaisissa elokuvissa usein nähtyjä kliseisiä hahmoja, jotka venyttävät vokaaleja puhuessaan.
Coppola käytti monissa kohtauksissa muistoja omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kotona opetettiin tekemään spagettikastiketta. Lapset ryntäävät huoneeseen kesken aikuisten tärkeän keskustelun. Nuoret miehet heittelevät häissä toisilleen valmiiksi pakattuja voileipiä.
Häissä esitettävä musiikkikin soitetaan oikeasti, eikä kohtaukseen vain palkattu statisteja näyttelemään soittamista. Kummisetä on täynnä tällaisia yksityiskohtia, jotka saattavat mennä katsojalta ohi, mutta ne ovat osa laajempaa kokonaisuutta, ja niiden ansiosta Kummisetä muistuttaa todellista elämää italianamerikkalaisessa perheessä.
Vaikka Coppola ei alun perin pitänyt Puzon romaanista, hän otti siitä käsikirjoitukseensa tarinan ytimen ja laajensi sitä vastaamaan näkemystään italialaistaustaisesta perheestä toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa.
Puzo ja Coppola laativat hyvässä hengessä elokuvan käsikirjoituksen yhteistyönä, mutta molemmat tekivät omat osuutensa itsenäisesti ja ehdottivat sitten parannuksia toistensa teksteihin.
Käsikirjoituksen lisäksi romaani oli Coppolalle tärkeä työkalu.
Coppola teki romaanista valtavan muistikirjan liimaten yksitellen jokaisen sivun isolle paperiarkille, jonka keskelle oli leikattu sivun kokoinen aukko. Kirjan sivuista hän kokosi puhelinluettelon kokoisen kansion, jossa oli nyt laajat marginaalit merkintöjä varten.
Tätä muistikirjaa Coppola kanniskeli mukanaan käsikirjoitusta laatiessaan ja käytti apunaan vielä kuvauksissakin. Dvd:n taustakoosteessa hän kertoo, että muistikirja oli niin merkittävä, että hän olisi voinut kuvata elokuvan sen avulla ilman varsinaista käsikirjoitusta.
Näyttelijät ja työryhmä
Coppolalla oli kirkas visio siitä, mitkä ovat elokuvan teemoja, mutta sen toteuttamiseen tarvittiin osaavat näyttelijät. Näyttelijävalinnoissa Coppola suosi italialaista taustaa, mutta pääosaan hänellä oli vielä tärkeämpi kriteeri. Siihen pitäisi valita maailman paras näyttelijä syntyperästä riippumatta. Coppolalla oli kiikarissa kaksi nimeä: Marlon Brando ja Laurence Olivier.
Brando oli roolihahmoaan paljon nuorempi mutta Coppola ei antanut sen haitata. Englantilainen Olivier oli sopivan ikäinen, mutta hänellä oli terveysongelmia, joten Brando jäi jäljelle.
Coppolan onneksi Brando oli kiinnostunut roolista, ja he tekivät Brandon kotona pienen koekuvauksen. Aluksi Coppola säikähti, kun poninhäntäpäinen ja japanilaiseen aamutakkiin pukeutunut Brando ilmestyi juuri heränneenä kameran eteen. 47-vuotias Brando ei näyttänyt tippaakaan iäkkäältä mafiapomolta. Coppolan ja kuvausryhmän odotellessa Brando tunki suuhunsa paperinenäliinan palasia ja värjäsi hiuksiaan kenkälankilla. Hän alkoi mumista käheästi ja muuntautui roolihahmoksi Coppolan silmien edessä.
Ongelma vain oli siinä, että Paramount ei halunnut Brandoa. Hän oli ehkä Coppolan mielestä maailman paras näyttelijä, mutta hänen tähtensä oli hiipumaan päin. Brando ei ollut tehnyt pitkään aikaan menestyselokuvaa, ja elokuva-alalla häntä pidettiin jo nimenä, joka suorastaan karkottaa lipunostajat. Lisäksi Brandolla oli maine hankalana yhteistyökumppanina, joka aiheuttaa käytöksellään viivästyksiä.
Coppola sai kuvamateriaalillaan Paramountin johdon vakuuttumaan. Brando palkattiin kuitenkin tiukoin ehdoin. Brandon piti antaa kirjallinen takuu siitä, että jos tuotanto hänen takiaan viivästyy, hän joutuu korvaamaan sen studiolle. Palkkio oli nimellinen, mitä kompensoitiin osuudella tuotoista. Ennen elokuvan ilmestymistä Brando myi rahapulassa osuutensa könttäsummalla, mikä osoittautui suureksi virheeksi.
Toiseksi tärkein rooli oli Michael, perheen nuorin poika, josta tulee Don Corleonen vallanperijä. Coppola halusi siihen Al Pacinon, joka oli tuolloin tuntematon nimi. Pacinolla oli vasta yksi iso valkokangasrooli takanaan. Hän oli tehnyt vaikutuksen roolisuorituksellaan elokuvassa Paniikki piikkipuistossa, mutta studio halusi Michaeliksi tunnetun nimen.
Paramountin johdon valinta oli Robert Redford, joka oli tuohon aikaan Hollywoodin suurimpia tähtiä ja takuulla nimi, joka toisi lipputuloja. Toinen vaihtoehto oli Ryan O’Neal, joka oli näytellyt Paramountin jättihitissä Love Story. Myös Warren Beattyä harkittiin.
Al Pacino oli jotain aivan muuta kuin nämä isot tähdet, mutta hänellä oli Coppolan etsimät sisilialaiset kasvot. Coppola sai vastustuksesta huolimatta tahtonsa läpi, ja siinä hän teki Evansin kanssa vaihtokaupan. Coppola saisi roolin Pacinon, jos vanhimman veljen Sonnyn rooliin valitaan niminäyttelijä James Caan.
Coppola ja Caan tunsivat toisensa entuudestaan. Caan oli näytellyt yhtä pääosaa Coppolan elokuvassa Sadeihmisiä. Caan ei kuitenkaan ollut italialaista syntyperää, kuten Carmine Carridi, jolle Coppola oli jo luvannut roolin. Tässä kohtaa Coppola joutui kuitenkin tekemään kompromissin saadakseen Pacinon, kirjoittaa Evans elämäkerrassaan.
Caan osoittautui silti hyväksi valinnaksi, ja kommenttiraidalla Coppola kehuu hänen roolityötään. Kirjassakin mainitaan, että Sonny on pitkä ja kiharatukkainen eikä kovin italialaisen näköinen, ja Caan vastasi tätä kuvausta. Caan valmistautui rooliinsa tutustumalla alamaailman tyyppeihin ja tutkimalla heidän puhettaan ja eleitään. Se näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sonny vihapäissään puree nyrkkiään.
Italialainen Nino Rota, joka tunnetaan Federico Fellinin yhteistyökumppanina, toi musiikillaan elokuvaan juuri sitä autenttisuutta, jota Coppola tavoitteli. Nykyään Rotan säveltämä Kummisedän musiikki on yhtä ikonista ja tunnistettavaa kuin vaikkapa Ennio Morriconen Hyvät, pahat ja rumat -teema tai John Williamsin Star Wars -musiikki.
Kuvaavaa on, että tässäkin asiassa Coppola joutui taistelemaan Robert Evansin kanssa. Evansin mielestä Rotan musiikki oli kamalaa, ja Coppola joutui pistämään kaiken neuvottelutaitonsa peliin, jotta sitä kuultaisiin Kummisedässä. Kompromissina Evans sai lisätä elokuvaan myös 1940-luvun musiikkia, jota kuullaan Las Vegasiin sijoittuvassa jaksossa.
Kuvaajaksi Coppola valitsi Gordon Willisin, jonka hän tiesi lahjakkaaksi tekijäksi. Willisin kuvaustyyli ja kameranliikkeet ovat olennainen osa Kummisedän maailmaa. Sisätilat on kuvattu hyvin pimeinä ja varjoisina. Kasvoistakin näkyy usein vain osa. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien kuva on niin tumma, että edes Marlon Brandon silmiä ei näy. Jotkut kriitikot jopa luulivat, että filmi oli mennyt jollain tavalla pilalle.
Kontrastina tummille kuville hääkohtaus ja jakso Sisiliassa ovat hyvin valoisia. Ne ovat vastavoimia pahuudelle, jota mafiasuvun tummanpuhuva maailma edustaa. Willisin tumma kuvamaailma ja valojen ja varjojen leikki oli 1970-luvun alussa poikkeuksellista, sillä Hollywoodissa oli totuttu suosimaan kirkasta kuvaa, jotta kaikki erottuisi selvästi drive in -teattereissakin.
Perhe
Elokuvan keskeinen elementti, perhe, näkyy siinä, miten Coppola otti oman sukunsa jäseniä mukaan myös elokuvaan.
Corleonen perheen tyttären Connien rooliin Coppola pestasi oman sisarensa Talia Shiren. Coppolan isä Carmine Coppola oli klassisen koulutuksen saanut muusikko, ja hän vastaa monista elokuvissa nähtävistä musiikkinumeroista ja niiden toteutuksesta, vaikka elokuvan varsinainen säveltäjä olikin Nino Rota. Ohjaajan äitikin vilahtaa elokuvassa. Kastetilaisuudessa poikavauvaa esittää itse asiassa tyttö: Coppolan tytär Sofia Coppola.
Mafian piirissä puhutaan perheestä, mutta sillä tarkoitetaan myös suvun lähipiiriin kuuluvia tärkeitä henkilöitä. Siksi myös Clemenza ja Tessio sekä monet muut mafian apurit kuuluvat perheeseen.
Marlon Brandon esittämä Don Corleone on perheen patriarkka. Hän on kunnioitettu, hillitty ja arvokas henkilö. Vaikka Don Corleone sallii pahoja asioita, kuten väkivallan käytön ja jopa murhaamisen, hän selvästi edustaa vanhaa maailmaa, jossa on jotain kunniakasta.
Se näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa Don Corleone kieltäytyy huumeiden salakuljetuksesta vaikka tietää sen tuovan paljon rahaa. Uhkapelejä hän pitää viattomana aikuisten miesten harrastuksena mutta näkee huumeissa vaaran ja turmiollisuuden.
Ennen mafian maailmassakin oli kaikki paremmin, Coppola tuntuu kertovan.
Don Corleone toivoo että hänen poikansa pääsisivät yhteiskunnassa häntä pidemmälle, kuten vaikkapa senaattoriksi tai kuvernööriksi. Michael kuitenkin hylkää kaiken kunniallisuuden ja arvokkuuden.
Michael jatkaa suvun perinnettä isäänsä häikäilemättömämmin. Väkivallan kierre vain pahenee. Sitä kuvaa lopun montaasi, jossa pyhä rituaali – viattoman lapsen kaste – yhdistetään useisiin julmiin veritekoihin.
Papin kysyessä Michael kieltää Saatanan, mutta hän on itse muuttunut paholaiseksi. Samassa kohtauksessa hänestä tulee myös kummisetä sanan varsinaisessa tarkoituksessa.
Vaikka tämän loppuun sijoittuvan jakson viesti on selkeä ja vaikuttava, monet ovat pitäneet Kummisetää tarinana, joka ihannoi järjestelmällistä rikollisuutta, koska paha ei lopussa saa palkkaansa.
Michael jatkaa rikollista toimintaansa murhaten ihmisiä ilman seuraamuksia. Don Corleone kuolee, mutta se on arvokas kuolema, ei rangaistus. Hän kuolee onnellisena leikkiessään lapsenlapsensa kanssa.
Perinteisissä gangsterielokuvissa 1930-luvulta lähtien on ollut selkeä kaava. Vaikka päähenkilö on rikollinen, hänen on saatava rangaistus. Gangsteri saa näissä elokuvissa usein lopussa surmansa konepistoolitulituksessa. Kummisedässä tällainen kohtaus nähdään jo elokuvan puolivälissä, kun Sonny salamurhataan. Se on kuitenkin vain yksittäinen käänne tarinassa.
Kummisedässä ei ole lahjomattomia oikeuden puolustajia, jotka voittavat lopussa. Kaikki huijaavat ja pelaavat tavalla tai toisella. Lojaalisuus ja rakkaus perheeseen on tärkeää, mutta valtapeli on tehnyt ihmisistä kyynisiä.
Vaikka Kummisetä etenee pääosin verkkaisesti ja rauhallisesti, sen väkivaltaiset kohtaukset ovat hätkähdyttäviä ja tulevat katsojan iholle. Coppola näyttää tappamisen seuraukset tavalla, jonka katsominen tekee pahaa.
Luca Brasin silmät pullistuvat ja hänen kasvonsa punertuvat, kun hänet kuristetaan kuoliaaksi. Michael ampuu poliisipäällikköä ensin kaulaan ja sitten päähän, ja tämä korisee tuskissaan. Carlo potkaisee kuolinkamppailussaan tuulilasin rikki.
Nämä ja monet muut kohtaukset saivatkin Suomessa aikaan sen, että Kummisedän ikäraja oli K18, ja silti lähikuva Moe Greenen verisestä silmästä leikattiin pois. Videolain tultua voimaan elokuvaa leikattiin lisää. Näin sitä voitiin Suomessa levittää videokasettina K16-ikärajalla varustettuna, sillä K18-elokuvien levitys kiellettiin videokasetteina kokonaan. Kummisedän K16-videoversiosta puuttuu yhdeksän minuutin verran kohtauksia.
Ajaton klassikko
Vaikka Kummisetä on kaikin puolin taitavasti rakennettu elokuva, on siinä yksi asia, joka pistää nykykatsojan silmään: naisen asema. Mafia on miesten maailma, mutta vaikka Coppola halusi kuvata myös sukua ja perhettä, hän tuntuu unohtaneen naiset tai ainakin hän on jättänyt heidät kliseisiksi taustahahmoiksi.
Mama Corleone on perheen matriarkka, mutta hän jää passiiviseen rooliin. Italialaisessa perheessä äidillä on usein paljon sananvaltaa, mutta Mama Corleonen roolihahmossa se ei näy. Hän vain tuntuu hiljaa hyväksyvän kaiken eikä puutu edes arkisiin asioihin.
Perheen tytär Connie on nuori vaimo, joka raivostuu miehelleen kun tajuaa tämän pettävän häntä. Connie kirkuu, itkee ja rikkoo astioita. Hänen tehtävänsä on synnyttää sukuun uusi poikalapsi.
Michaelin vaimo Kay Adams, jota esittää Diane Keaton, saa enemmän tilaa, mutta hänkin tuntuu olevan vain käsikirjoituksen apuväline. Kay on keskiluokkaisen perheen tytär, jonka merkitykseksi jää lähinnä peilata muuta yhteiskuntaa ja osoittaa, miten julma ja kyyninen Michaelista kasvaa elokuvan kuluessa.
Jos Kummisetä tehtäisiin uudestaan, naishahmoja varmasti nostettaisiin paremmin esiin. Viisikymmentä vuotta sitten ei ajateltu sen olevan pelkästään miehinen elokuva, tai ainakaan siitä ei tehty ongelmaa miesvaltaisen elokuvateollisuuden piirissä.
Vaikka Kummisedässä keskitytään miehiin, Coppola näyttää mieskuvan traagisena.
Elokuvassa nostetaan arvoon Don Corleonen ominaisuuksia, mutta ne menevät hautaan hänen mukanaan. Hänen miehiset hyveensä eivät periydy.
Vaikka Michael osoittautuu raudanlujaksi johtajaksi, hän ei Don Corleonen tapaan pysty enää elokuvan lopussa hillitsemään tunteitaan vaan saa raivokohtauksen. Samaan aikaan Michael on tunteeton ja kylmä Kayta kohtaan ja valehtelee hänelle.
Elokuvan lopussa Michael sulkee Kayn ulkopuolelle tilanteessa, jossa uskolliset sotilaat osoittavat perheen päälle kunnioitustaan. Michael on tehnyt valintansa. Ovi Kayn edessä sulkeutuu, ja Michael on muuttunut pahemmaksi rikolliseksi kuin isänsä.
Kummisedän perheen tarina jatkuu vielä toisessa ja kolmannessa elokuvassa. Toista osaa tehdessään Coppola oli itsevarmempi ja sai käyttöönsä paremmat resurssit. Kummisetä osa II (1974) on myös taiteellisilta ansioiltaan lähes alkuperäisen veroinen. Kolmas osa ilmestyi pitkän tauon jälkeen vuonna 1990. Se oli monille pettymys, vaikka se tuokin trilogialle onnistuneen päätöksen. Coppola ei ollut päätösosaan täysin tyytyväinen vaan julkaisi siitä vuonna 2020 uuden version, joka kantaa nimeä The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone.
Ensimmäinen Kummisetä on elokuvista kiistatta merkittävin. Jokaisella katselukerralla olen löytänyt siitä uusia kerroksia ja ulottuvuuksia. Ensimmäisessä Kummisedässä kulminoituu myös Coppolan tinkimättömyys ja kunnianhimo ohjaajana.
On kiehtovaa kuulla, mitä Coppola sanoo kommenttiraidalla vinkkinä ja rohkaisuna muille elokuvantekijöille ja taiteilijoille.
”Minulla ei ollut aavistustakaan, että tämä painajainen muuttuisi menestyselokuvaksi ja myöhemmin klassikoksi. Jos joskus tuntuu siltä, että sinua väheksytään ja ajatuksiasi pidetään huonoina, niin ne ovat samoja asioita, joista sinua vuosikymmeniä myöhemmin ylistetään.”
Jussi Huhtala
