Cannesissakin kohuttiin uudesta Call Me by Your Namesta, ja sitä And Then We Danced onkin, mutta vieläkin paljon parempi.
Alkuasetelma vaikuttaa hyvin tyypilliseltä LGBT+-elokuvalta. Merab harjoittelee läheisen ystävänsä Maryn kanssa Georgian tanssiakatemiassa, jossa tähtiin nouseminen on kovaa kilpailua. Kuvioihin saapuu Irakli, joka saa Merabin pään pyörälle ja sydämen jyskyttämään. Hän joutuu selvittämään tuntemuksiaan itseään ja Iraklia kohtaan samalla, kun molemmat kilpailevat paikasta edustusryhmässä.
Tarinaa ei ole sokeroitu liikaa. Se näyttää millaista on elää vähemmistöryhmään kuuluvana maassa, jossa erilaisuutta ei hyväksytä. Merab joutuu tappeluiden ja huuteluiden kohteeksi vain, koska hän on oma itsensä.
Jo pelkästään tapahtuminen miljöö on erilainen totutusta. Ihmisten elämä on paljon alkeellisempaa ja henkilöhahmojen elämä vaikuttaa aidolta. Kaikki eivät elä vaurauksissa, ja arki on sen mukaista. Sähköt menevät poikki, rahaa kysytään läheisiltä, tähteitä syödään, varoja kerätään perheelle ja työskennellään useissa työpaikoissa.
Yöelämä on railakasta jos jotain. Juoksennellaan yön siimeksessä kaduilla ja nautitaan elämästä. Hypätään tuntemattomien seuraan ja lähdetään tukahduttamaan surua alkoholiin. Merab ystävineen juhlii läpi yön auringon nousuun saakka. Juhlimiselta, tanssimiselta ja juomiselta ei säästytä.
Merabin ja Iraklin rakkaus ei ole siirappista ensirakkautta, tai ainakaan se ei tunnu siltä. On vaikea sanoa, rakastavatko he toisiaan vai onko se enemmänkin huumaa siitä, että he kaksi ovat löytäneet jonkun kaltaisensa täyttämään sisällään olevan tyhjiön. Heidän välisensä rakkaus tuntuu varovaiselta ja pelokkaalta. Se joutuu kokoajan pelkäämään muiden reaktioita, muiden arvosteluja, muiden paheksuntaa. Se ei saa puhjeta täysin kukkaan.
And Then We Danced on käsittämättömän rehellinen teos. Elokuvan todellinen kauneus ei piile sen rakkaudessa, vaan siinä miten se taistelee pakotettua maskuliinisuutta vastaan. Päähenkilöiden jatkuva painostus perinteiden kunnioittamiseen ja maskuliinisuuteen vei heiltä paljon pois. He eivät ole saaneet tehdä sitä mitä haluaisivat, olla sitä mitä ovat, heiltä on yritetty riistää heidän persoonansa. Kotona, ystäviensä seurassa, tanssimassa, kaikkialla heidän pitää olla maskuliinisia. Heille asetetaan odotus miten elää. He eivät kelpaisi muuten.
Georgialainen tanssi on hämmästyttävää, hypnotisoivaa ja maskuliinista. Jokaisessa liikkeessä on suuntaa ja keskittymistä, ne etenevät täydellä voimalla eteenpäin. Pelkästään tanssi tekee elokuvasta jotain uutta ja mielenkiintoista seurattavaa. Tunnelma on intensiivistä kuin olisi katsomassa villieläimiä tappelemassa. Kuitenkin jatkuva rumpumusiikki alkaa käydä raskaaksi kuunnella pitemmän päälle.
Elokuva vei kokonaan uuteen maailmaan ja sai unohtamaan ympärillä olevat tapahtumat. Siitä nautti täysin siemauksin. Teknisestä puolesta suurimmat kehut kuuluvat kuvaukselle. Kerrassaan upeita otoksia. Herkkä tarina rakkaudesta ja rajoituksista vie mukanaan. Se antaa nautintoa ja hymyä nostattavia hetkiä sekä saa tarvittaessa herkistymään.
Mimosa Eloranta
Kirjoittaja oli Episodissa TET-harjoittelijana.