Vaikeiden päätösten tekeminen voi loppujen lopuksi olla helppoa; tarvitaan vain hullunrohkeutta tehdä täydellisen mustavalkoinen kyllä/ei-ratkaisu ja sitten pitää jääräpäisesti kiinni siitä. Oikeiden päätösten tekeminen sen sijaan on vaikeampaa. Varsinkin, kun kyse on perheistä ja lastenkasvatuksesta. Missä vaiheessa rakkaudesta ja välittämisestä siirrytään sanelemiseen ja omistushaluun? Kenen näkökulma määrittää missä vaiheessa oikean ja väärän raja muuttuu järkevyyden ja hulluuden vastakkainasetteluksi?
Viggo Mortensen on Ben, kuusilapsisen perheen isä, joka kasvattaa jälkikasvuaan metsän keskellä. Perhe kasvattaa tai metsästää itse ruokansa, ja lapset opiskelevat historiaa, filosofiaa, politiikkaa ja kirjallisuutta itsenäisesti isän lukusuunnitelmien mukaan. Järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja virkavaltaan suhtaudutaan epäluuloisesti. Mutta vaikka terveysalan ammattilaiset ovat perheen näkökulmasta vain kansalaisia turhaan medikalisoivan kasvottoman lääketeollisuuden käsikassaroita, ei luonto tarjoa vastausta kaikkeen. Perheen äidin on ollut pakko lähteä sivistyksen pariin sairaalahoitoon.
Ben saa jonkin verran tukea siskoltaan, vaikka onnistuukin horjuttamaan tämän perhe-elämän mielenrauhaa, mutta vaimon vanhemmilta ei ymmärrystä heru. Vihamielinen, varakas ja vaikutusvaltainen appiukko on valmis ottamaan lapset huostaansa oikeustoimin. Lopulta kukaan ei tunnu olevan oikeassa. Benin mielestä pienikin kompromissi tarkoittaa kaikista ideaaleista luopumista, ja Frank Langellan esittämän isoisän välittäminen kumpuaa vihasta. Valistuneesti keskiluokkaisen Harper-siskon (Kathryn Hahn) perhe-elämä ei tunnu tarjoavan eväitä jälkikasvulle.
Benin lapset tuntuvat tietävän mitä haluavat, mutta kuinka paljon heidän harkintakykyynsä voi luottaa? Sillä kuten vanhin poika (George MacKay) toteaa perheen joutuessa ihmisten ilmoille: he eivät tiedä maailmasta mitään, mikä ei ole suoraan tietyn poliittisen näkökulman sävyttämistä kirjoista peräisin. Vaikka isän päätösten kritisointiin kannustetaan, se ohitetaan, jos lapsi ei omaa tarpeeksi hyvää sanallista valmiutta siihen.
Captain Fantastic on siis hyvin mielenkiintoinen ja ristiriitaisuudessaan kiehtova tapaus. Pääasiassa tv-sarjoissa näytelleen Matt Rossin elokuva haukkaa valtavan palan, eikä hyvistä tarkoituksista huolimatta saa sitä kunnolla pureskeltua. Aina, kun teemat uhkaavat mennä liian vakaviksi, elokuva luistaa tilanteesta humoristisella keveydellä. Se lisää elokuvan sympaattisuutta mutta toisaalta päästä katsojan välillä hieman liian helpolla.
Silti elokuva on aloittelevalta ohjaaja-käsikirjoittajalta melko kypsä suoritus; se on huomattavasti avarakatseisempi ja valmiimpi ymmärtämään erilaisia maailmankatsomuksia kuin suurin osa hahmoistaan. Ross selvästi välittää heistä, ja kevennyksistä huolimatta elokuva onnistuu herättämään katsojassa vakaviakin mietteitä.