Kuinka tehdä elokuva ihmisestä, jonka kaikki tietävät, jota monet ovat ihailleet ja parodioineet? Ihmisestä, joka ei koskaan ole siinä määrin unohtunut, että elokuvasta voisi tehdä comebackin. Kipinää seuraamalla, ilmeisesti.
Elokuvaa katsoessani ihmettelin, miten olin ikinä voinut missata Austin Butlerin aikaisemmin. Missä hän on piileskellyt, jos ei lasketa satunnaisia mainintoja julkkisuutisissa tai piipahdusta Tarantinon uusimmassa.
Hän on nimittäin ilmiömäinen. Kyse ei ole vain Elvistä muistuttamisesta – Presley oli niin ikoninen, että on varmasti helppo saada kuka tahansa näyttämään vähän häneltä. Sadat imitaattorit pystyvä vahvistamaan sen.
Butler on niin hyvä, että sen näkee ohi asujen ja tukan – hän on puhdasta seksiä, katseita rajatuin silmin, ujoa hymyä, joka voisi olla harjoiteltu mutta joka toimii. On pieni ihme, että Butler selvisi kuvauksista nyrjäyttämättä lantioitaan.
Olen nauttinut esimerkiksi Taron Egertonin Elton Johnista, mutta siinä oli kyse hyvin taustatyönsä tehneen näyttelijän roolisuorituksesta. Takavasemmalta putkahtaneessa Butlerissa on läsnäoloa. Kun hän on kuvassa, aika lentää kuin yllättävän suuret alusvaatteet.
Elokuva ei kuitenkaan ole mikään mestariteos. Se on yksinkertaisesti liian pitka, ja silti se kiirehtii loppua kohti, kun asiat menevät päin prinkkalaa ja Las Vegasia. Priscillalle ei juuri ole tilaa, ja elokuvassa on Jabba the Huttin kokoinen ongelma, joka on Tom Hanks Presleyn managerina. Tämä oli ilmeisesti laiton maahanmuuttaja, mutta Hanks ei vain sovi tähän maailmaan.
Naurettavaan läskiasuun vangittuna Hanksin suoritus liukuu karikatyyristä johonkin hillitympään, mutta koskaan hän ei päätä kumpaa haluaa. On mielenkiintoinen, outo kokemus nähdä kokeneen pelaajan jäävän tällä tavalla suhteellisen tuoreen tulokkaan jalkoihin. Kokonaisuutta rasittaa, että elokuva silti keskittyy niin paljon managerin tarinaan..
Jopa siinä määrin, että elokuvasta tulee niitä tapauksia, jotka eivät niinkään kerro tähdestään kuin oudosta hahmosta tämän takana, elämässä varjoissa hänen kauttaan. ”Parasiitti”, sanotaan elokuvassakin. Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen kieroutunut rakkaustarina ihmisestä, jolla ei ole elämää, kirjaimellisesti ei identiteettiäkään, ja joka kiinnittyy johonkin toiseen. Niin lähelle, ettei huomaa jo imevänsä elämää tästä, hän ei vain voi lopettaa.
Se toimi paremmin Foxcatcherissa, jossa Steve Carell hitaasti kidutti Channing Tatumia, käyttäen hyväkseen hänen tietämättömyyttään, koska kumpikin suorituksista oli miellytäviä. Tässä niistä ei synny kumppanuutta. Ironista kyllä, varsinkin ottaen huomioon mitä etenkin lopussa suljettujen ovien takana tapahtui.
Baz Luhrmann on Baz Luhrmann – jos hänen elokuvistaan ei pidä, ei tässä vaiheessa ole enää mitään tehtävissä. Olisi silti idioottimaista jättää elokuva huomiotta vain, koska ei pidä hänen prameasta tyylistään. Maailmassa on jo ihan tarpeeksi sosiaalista draamaa, sen todisti Canneskin tylsän vakavalla ohjelmistollaan. Ei kannata loukkaantua, jos joku haluaa tehdä asiat isommin ja kiiltävämmin ja kieltämättä pinnallisemmin.
Kamera kieppuu ja musiikki paisuu juuri oikein, mutta Luhrmannin standardit tietäen tuntuu kuin hän hieman jarruttelisi. Onhan kyseessä elokuva esiintyjästä, joten ei se tarvitsekaan kovin paljon ylimääräistä temppuilua. Tekeehän elokuvan tähti sen jo hänen puolestaan innostaessaan jopa amerikkalaisia homopoikia. Onneksi äiti ei välitä, sillä kun lapsen lahjat ovat Jumalalta saatuja, Saatana voi painua Helvettiin.
Spektaakkeli kyllä poksahtelee ja viihdyttää. Se ei ole yhtä ikoninen kuin Moulin Rouge! ja Luhrmann joutuu pitämään jalkojaan enemmän maan pinnalla, mutta hän osaa silti kuvat dynaamisia kohtauksia. Elvis on överi, sitten surullinen, sitten riemastuttavan älyvapaa tyttöjen järkyttyessä suustaan tulevista kontrolloimattomista kirkaisuista Elviksen noustessa lavalle – kuin kyse olisi jonkinlaisesta musikaaliversiosta Touretten syndroomasta.
Mielenkiintoisesti nykyään kulttuurisena omimisena esitettyjä asioita kohdellaan tavallaan normaalina. Elvis kaveeraa B.B. Kingin kanssa ja haluaa konserttiinsa kaikenrotuisia nuoria, joten vähät siitä, että hän esitti mustien artistien kappaleita. Se on potentiaalisesti ongelmallisen teeman hienoista yksinkertaistamista, mutta toisaalta se ei olekaan Luhrmannin tarinan keskiössä. Hän ei halua kaivaa moderneja luurankoja legendan hän vain kuvaa jo tiedettyä selvästi innoissaan.
”Elvis on poistunut rakennuksesta”, tavattiin kuuluttaa hullaantuneiden joukkojen rauhoittamiseksi konserttien jälkeen vihjeeksi siitä, että olisi aika kerätä alkkarit lattialta ja lähteä kotiin. Nyt hän on palannut, joten nautitaan vain siitä.
Ja Hanks, ala valmistella ensi vuoden Razzie-kiitospuhettasi.
Marta Bałaga