Erityiset

GENRE ENSI-ILTA 28.02.2020 TÄHDET

Ranskalaisduo Koskemattomat-hitin takana iskee jälleen. Tällä kertaa kuitenkin lienee turha odottaa uudelleenfilmatisointia Kevin Hartin kanssa.

Huolimatta Éric Toledanolle ja Olivier Nakachelle tyypillisestä sekoituksesta sosiaalista kommentointia ja lempeää komediaa Erityiset on huomattavasti seesteisempi tapaus kuin kaksikon Koskemattomat-hitti. Ja niin pitää ollakin. Elokuvan ovat inspiroineet kaksi tosielämän hyväntekijää, jotka ovat erikoistuneet huolehtimaan autistisista lapsista ja nuorista, joiden kontrolloimattomat ja usein toistuvat väkivaltaisuuden puuskat tekevät heistä ei toivottuja hoidokkeja kaikkialla muualla. Se ei juuri ole hekotuksia herättävää materiaalia.

Elokuva alkaakin tulkinnanvaraisella kohtauksella, joka voisi olla peräisin dokumentista. Tyttö juoksee paniikkikohtauksen vallassa kaupungilla kunnes hänet napataan kiinni ja kuljetetaan pois autolla. Ohikulkijat eivät selvästikään ole varmoja siitä, mitä ovat todistamassa.

Erityiset tuntuukin usein siltä kuvaushetkellä syntyneeltä. Siinä nähdään todellisia autistisia ihmisiä tai näyttelijöitä joille oireyhtymä on liiankin tuttu esimerkiksi sisaruksen kautta, mutta vaikka se on tarina tietystä tautiluokituksesta, se kertoo myös yleisesti niin sanotuista ”ulkopuolisista”. Potilaiden nuorten hoitajien omatkin taustat ovat vaikeita – he tietävät miltä tuntuu olla ei toivottu.

Päätöstä tehdä elokuva niin voisi kutsua voisi kutsua poliittisesti korrektiksi (tosin samaa voisi sanoa käsikirjoittaja-ohjaajaparin koko tuotannosta), varsinkin kun homma ei rajoitu siihen. Kipaa käyttävä Vincent Cassel ja Reda Kateb ovat Bruno ja Malik, kaksi miestä näennäisesti täysin vastakkaisista leireistä, jotka kuitenkin välittävät, vaikka joku inha tarkastaja haluaisi sulkea heidän toimintansa.

Todennäköisesti vain nämä kaksi elokuvantekijää voisivatkin uskottavasti viedä läpi jotain, jonka yhteiskunnallista kommentointia pohjustava konsepti kuulostaa hieman sopimattomalta vitsiltä, johon Ricky Gervais voisi iskeä hampaansa: ”Oletteko kuulleet muslimista ja juutalaisesta, jotka lähtivät sokkotreffeille?”

Brunon henkilökohtaiset ongelmat ja suoranainen kykenemättömuus puhua naisille, kenelle tahansa naiselle ja naisille yleensä, tuo hänelle hieman enemmän valokeilaa, mutta molemmat näyttelijät tekevät hyvää työtä. He pitävät menon juuri ja juuri ennenaikaisen pyhimykseksi julistamisen oikealla puolella.

Silti elokuva, jonka tekemistä Toledano ja Nakache ovat pähkäilleet vuosia tehtyään jo samaan teemaan liittyvän tv-dokumentin, tuntuu liian kunnioittavalta ollakseen täysin koskettava. Puhumattakaan siitä, että jokaista Casselin kuivan lakonista toteamusta kohti kulman takana odottaa annos sentimentaalisuutta.

Asiasta valittaminen tuntuu turhalta – sitähän nämä tyypit tekevät. He ovat myös hyviä siinä mitä tekevät, sillä Ranskassa elokuva on jo kassamenestys ja se on herättänyt aiheeseen liittyvää keskustelua ja huomiota. Elokuvan kuvaamien kaltaiset, järjestelmän laitamilla sinnitelleet hankkeet ovat sen ansiosta saaneet kovasti tarvitsemaansa rahoitusta. Kaikkien hyvien aikomusten ja seuraamusten ohella olisi vain toivonut, että myös elokuva olisi ollut vähän enemmän, no, erityinen.