Fantastic Four

GENRE , ENSI-ILTA 07.08.2015 TÄHDET

Uudelleenkuviteltu Ihmeneloset. Ei siis uudelleenfilmattu eikä uudelleenkäynnistetty, vaan uudelleenkuviteltu. Jos tämä sana ei saa katsojan pelkokerrointa nousemaan ylikierroksille ja hälytyskelloja soittamaan säkkijärven polkkaa, saa syyttää pelkästään itseään.

Kolmas Fantastic Four -elokuva on jo Foxin toinen yritys tuoda tämä ensimmäinen ja alkuperäinen supersankariporukka valkokankaille. Huippunäyttelijöistä huolimatta suosio taitaa edelleenkin jäädä pelkän yrityksen asteelle. Syyttävän sormen voi osoittaa kohti tökeröä käsikirjoitusta (Simon Kinberg, Jeremy Slater ja Josh Trank), ohjaaja Josh Trankin amatöörimäistä otetta sekä todella halvan oloista tietokone-efektisotkua, joka on paikoin niin huvittavaa, että katsoja luulee tuijottavansa jotain The Asylumin ö-luokan kalkkunatuotetta.

Fantastic Four alkaa vuodesta 2007, kun pikkunero Reed Richards (nuorta Reediä näyttelee Owen Judge, vanhaa loistavasta Whiplashista tuttu Miles Teller) luo autotallissaan teleportaatiolaitetta. Poika saa partnerikseen Ben Grimmin (nuorena Evan Hannemann, vanhana Jamie Bell), jonka kanssa he valmistavat toimivan portaalihäkkyrän koulun tiedekilpailua varten seitsemän vuotta myöhemmin. Teinikaksikko saa ansaittua huomiota tri Stormilta (Reg E. Cathey) ja tämän adoptiotyttäreltä Sue Stormilta (Kate Mara). Samankaltaista laitetta on askarrellut myös muuan Victor Von Doom (Toby Kebbell), joka kaivetaan pimeästä nörttiluolastaan takaisin kojeensa pariin. Myös tri Stormin niskuroiva poika Johnny (Michael B. Jordan) pakotetaan projektiin mukaan. Siinäpä sitten onkin taas keitos kasassa – ja puolentoista tunnin elokuvastakin on mennyt kivasti jo puolet. Onneksi, sillä alku on rainan johdonmukaisin osuus.

Tämän jälkeen sankarimme hylätään loppuelokuvan ajaksi keskelle green screenejä. Ilmeisesti myös ohjaaja Trank heittää kintaansa naulaan, sillä näyttelijät tuntuvat menettävän kosketuksensa elokuvan todellisuuteen. Kammottavat erikoisefektit toisensa perään viskovat ja tönivät pökkelöitä supersankareita, jotka eivät oikein tiedä mitä heidän pitäisi tehdä tai sanoa. Nuoret näyttelijät ovat täysin sekaisin ilman pätevää ohjaajaa, joka kertoisi heille mitä missäkin kohtauksessa tapahtuu. Arkkipahisten arkkipahis Dr. Doomikin on yhtä pelottava kuin pikkuruinen kissanpentu suuttuessaan – voi hellanlettas sentään!

Elokuvan loppupuolella on myös upeaakin upeampi kohtaus. Ihmeloset viettävät aikaansa supersalaisessa tukikohdassa Area 57:ssä, jonne ilmeisesti pääsee vain lentoteitse. Kuitenkin tässä kohtauksessa näemme kuinka aivan tukikohdan vieressä sijaitseva valtatie tuhoutuu autoineen kaikkineen. Järki ja logiikka?

Kyseessä on siis Ihmenelosten syntytarina luotuna uudelleen. Jos ja kun Ihmenelosten tarina on tuttu, niin Fantastic Four pistää paletin uusiksi, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi rohkeasti, vaan tyytyy vain vesittämään tutun tarinan ja heittää vielä kuolleen sorsan kaiken tämän turhuuden päälle. Eipä käy leikkaajia kateeksi. Piruparat ovat joutuneet saksimaan tällaisesta materiaalista kasaan edes jotain elokuvaa muistuttavaa.

Fantastic Four on antisankarilietettä. Hahmojen kasvutarinaa tai näiden välisiä suhteita ei kerrota katsojille, joten nelikon inhimillisyys jää pelkän arvailun varaan. Ihmeneloset ovat kuin pahvilaatikosta leikattuja silhuetteja, jotka on siirretty amatöörien luomaan tietokone-efektimaailmaan. Sekavaa pakettia yrittää ohjata tämä aiemmin mainittu kuollut sorsa.


Aiheeseen liittyvät elokuvat