Five obstructions

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Lars von Trier haastaa ihailemansa lyhyt- ja dokumenttielokuvien tekijän Jørgen Lethin tekemään uusiksi vuoden 1967 The Perfect Human (Det perfekte menneske) -lyhärinsä. Koukkuna on, että elokuva pitää kuvata viiteen otteeseen, joka kerta von Trierin sanelemilla erilaisilla ehdoilla, eli otsikon esteillä. Nämä rajoitukset vaihtelevat yksinkertaisista – kuvaukset on tehtävä Kuubassa, Lethin on itse esitettävä pääosaa – vaikeisiin; yli puolen sekunnin otoksia ei saa käyttää, Leth ei saa näyttää asioita, joista elokuva kertoo yms.

Näiden lähtökohtien jälkeen elokuva koostuu kolmenlaisista elementeistä. Mukana on otteita Lethin kuvaamista uusista versioista sekä tietysti pitkiä pätkiä alkuperäisestä, edelleen kiehtovasta Täydellinen ihminen -elokuvasta. Näiden otteiden välillä nähdään vuorotellen von Trierin ja Lethin keskusteluja kuvatuista lopputuloksista ja uusista reunaehdoista sekä Lethin kuvausreissuja, kun hän pyrkii toteuttamaan von Trierin pähkähulluja vaatimuksia.

Von Trier tunnetusti rakastaa rajoituksia ja itsetarkoituksellisia vision välittämisen esteitä. Esimerkiksi hänen dogma-”ideologiansa” mukaan kuvaa tai ääntä ei saanut keinotekoisesti parannella, Dogville kuvattiin suuressa hallissa, jossa lavastuksista kävivät lattiaan piirretyt viivat jne. Five Obstructionsissa hän asettaa näitä pakkomielteisiä raamejaan toisen ohjaajan kaulaan toivoen saavansa aikaan säröjä tämän perfektionistiseen kuoreen. Tahtojen taisto kertoo kuitenkin ehkä enemmän von Trierin ajatusmaailmasta kuin kokeen kohteen huomattavista kyvyistä työskennellä erilaisten paineiden alla.

Katsojalle elokuva on hyvin skitsofreninen kokemus. Toisaalta sitä haluaisi katsoa kahden tinkimättömän ohjaajan tahtojen taistona, mutta toisaalta takaraivossa kaivertaa ajatus, että kyseessä on jälleen von Trierin kusetus, jolla hän haluaa taas saada mediat ja katsojat lääpälleen neroutensa edessä vain hylätäkseen norminsa vähän ajan kuluttua. Elokuvan voi myös katsoa avantgardistisena komediana, jossa tietystä huvittavuudesta huolimatta ei ole muuta hauskaa kuin että se on tehty. Ei ole myöskään täysin mahdotonta, että kyseessä on vain von Trierin ja Lethin yhteinen vitsi, jossa oikeasti ei ole kuvattu uusintaversioista kuin vain tässä elokuvassa nähdyt lyhyet kohtaukset. Monesti nousee myös mieleen ettei elokuvaa olisi tehty, jos sen tekijöinä ja kohteena olisivat olleet ketkä tahansa muut ohjaajat.

Kun pääsee yli lähtökohdan kummallisuudesta ja virnuilevan von Trierin ärsyttävyydestä, tarjolla on kiehtova trippi kahden suuren egon maailmaan, jossa heidän työnsä kohde, elokuva, on yhtä aikaa lopputuloksena henkilökohtainen visio, mutta tekoprosessina myös työkalu tai jopa lyömäase omien agendojen ajamiseksi. Hyvin erilaisten osastensa välillä hienosti rytmitetty elokuva on kaiken lisäksi taidonnäyte siitä, miten olemattomastakin tarinasta voidaan luoda mukaansatempaava, kokonainen kertomus. Oli kyseessä sitten rehellisen henkilökohtainen projekti tai yleisölle pottuilua, ainakin pääkoppa saa katsomossa enemmän kyytiä kuin aikoihin.


Aiheeseen liittyvät elokuvat