Kukapa ei rakastaisi 80-luvun hittikomedia Ghosbustersia ja sen jatko-osaa, Ghostbusters II -leffaa? Kovin moni ei sen sijaan taida edes pitää vuoden 2016 Ghostbusters-rebootista ja leffa jääkin elokuvahistoriaan vain harmillisena esimerkkinä siitä, kuinka toksisia ja halveksuvia osa faneista saattaa olla jo ennen elokuvan näkemistä.
Mutta ei hätää, sillä alkuperäisen Ghostbustersin ohjaaja Ivan Reitmanin poika Jason Reitman, ihan näppärä elokuvantekijä itsekin, on ottanut härkää sarvista ja tuo meille Ghostbusters: Afterlife -elokuvan. On vaikea sanoa onko Afterlife hyvä vai huono elokuva, sillä se riippuu vahvasti katsojan odotuksista sekä siitä mitä kukakin Ghostbusters-elokuvalta edes halajaa.
Yksinhuoltajaäiti Callie (Carrie Coon) muuttaa jumalan selän taakse, kun hänen isänsä kuolee ja jättää Callielle rapistuvan talon keskellä peltoa. Callien kaksi mukulaa, Phoebe (Grace McKenna) ja Trevor (Finn Wolfhard) joutuvat tietysti muuttamaan äidin mukana, ja molemmilla on pieniä sopeutumisvaikeuksia pienen kaupungin elämään. Mikäpä piristäisi elämää paremmin kuin karanneet haamut ja maailmanloppu? Callien isän talosta löytyy yksi jos toinen salaisuus ja pian koko perhe joutuu maailmanpelastushommiin.
Afterlifen näyttelijät ovat ensiluokkaisia, joskin hieman hukkaan heitettyjä. Coon on erinomainen roolissaan ja onnistuu tuomaan paljon syvyyttä rooliin, joka jää valkokankaalla turhan pintapuoliseksi. Paul Rudd esittää sympaattista opettajaa, jolla on vipinää Callien kanssa, mutta Rudd jää tässä lähinnä statistiksi.
Elokuvan nuoret tähdet ovat sen sijaan erittäin hurmaavia. Grace erityisesti loistaa Phoeben roolissa ja oikeastaan vetää koko elokuvaa. Stranger Things -sarjasta tuttu Wolfhard on karismaattinen, mutta hänellekään ei juuri löydy tekemistä Reitmanin ja Gil Kenanin käsikirjoituksesta. Show’n uhkaa tosin varastaa Podcastin roolissa nähtävä Logan Kim, jolta löytyy hillittömän hyvää ajoitusta ja itsevarmuutta. Harmi, että Kim on lähinnä elokuvassa tarjoilemassa komediallisia one linereita.
Reitmanin elokuva on selkeästi tehty huolella ja lämmöllä. Afterlifesta suorastaan puhkuu pojan rakkaus isänsä elämäntyötä kohtaan – niinkin paljon, että elokuva uhkaa pysähtyä raiteilleen ihan vain näyttääkseen kuinka monta viittausta alkuperäisiin leffoihin Reitman ja koko kuvausryhmä on pystynyt ahtamaan yksittäisiin kohtauksiin. Afterlife on niin tupaten täynnä nostalgiaa ja vain faneille tarkoitettua sisältöä, että kokonaisuus kärsii eikä se toimi itsenäisenä elokuvana.
Valehtelisin silti, jos sanoisin etten olisi hihkunut, hurrannut ja tirauttanut muutaman kyyneleen elokuvateatterin penkissä. Afterlifessa on vikansa ja se on liian täyteen ahdettu, mutta se on myös riemuitseva, rakastava kunnianosoitus Ivan Reitmanin ikoniselle elokuvasarjalle.
Maria Lättilä