Monilla hyvää tarkoittavillakin, fiktiivisillä tai dokumentaarisilla (usein ei-afrikkalaisten ohjaamilla) tarinoilla Afrikasta tuppaa olemaan yksi yhteinen piirre: niiden maailma on täynnä kamppailua, köyhyyttä ja tuskaa. Onhan se toki osa arkea siellä, kuten muuallakin. Siksi Guled & Nasran (joka heinäkuussa pääsi Cannesin uusia kykyjä esittävään Critic’s Week -sarjaan) katsominen tuntuu aluksi melkein oudolta. Sen kuvaamassa Djiboutin kaupungissa on kauneutta, ja paljon, eikä kukaan yritä piilotella sitä.
Se ei johdu vain Arttu Peltomaasta, jonka kuvaus on niin ylellistä, että päähenkilöt tuntuvat kylpevän kullassa. Sen ohella kyse ei ole vain vaikeuksista, vaan ytimessä on rakkaus. Rakkaus Guledin ja hänen vaimonsa Nasran (Omar Abdi ja Yasmin Warsame, jonka mallin olemus ei ole sattumaa: hänet on nähty Chanelin ja H&M:n kampanjoissa) välillä sekä rakkaus heidän ja perheen pikkupojan välillä. Tämä on melkoinen riiviö, joka vähät välittää isänsä ammatista haudankaivajana, brutaalisti sanottuna ruumiiden kautta elätuksen saajana. Mutta hän on valmis astumaan esiin, kun äidin sairautta ei enää käy kieltäminen. Sitä itsepäisempiä pahiksia ei elokuvasta löydy.
Kyseinen sairaus saa Guledin lähtemään pitkälle matkalle perheensä kotikylään, vaikka häpeällisenä pidetty liitto katkaisi verisiteet. Guled on kuitenkin epätoivoinen kerätessään rahaa pelastaakseen vaimonsa.
Tässä vaiheessa, uupumuksen ja väkivallan täyteisellä matkalla, mukaan tulevat satujen arkkityypit. Mieleen tulee venäläinen taru, jossa tytön oli kulutettava loppuun kolme paria rautakenkiä ja kolme rautasauvaa löytääkseen haavoittuneen rakastettunsa. Vaikka Khadar Ayderus Ahmed ei koskaan hairahdu ainakaan kovin kauas realismista, tarinassa on häivähdys taikaa ja vanhanaikaista näkemystä siitä, että rakkautensa todistaakseen on ensin kärsittävä. Tai ainakin osoitettava olevansa valmis siihen.
Tarina on hyvin yksinkertainen, paikoin liikaakin joidenkin langanpäiden löytäessä paikkansa turhankin sulavasti ja pikaisesti. Jos elokuvan maailmaan uskoo alussa, osa siitä karisee loppua kohti, kun sen rakentamisessa ei nähdä samanlaista pikkutarkkuutta.
Siksi päällimmäiseksi nousevat sen pienet hetket, jotka eivät niinkään vie ohutta tarinaa eteenpäin vaan sallivat viettää hetkiä päähenkilöiden kanssa: juoruilua kaunistautumisrituaalien aikana, ystävän todistamia kömpelöitä viettely-yrityksiä. Tai Guledin ja Nasran päätös seurata Owenin ja Vincen jalanjäljissä häiden kuokkavieraiksi aseinaan vain vuohi ja roppakaupalla asennetta. Ja mitä oppeihin elämästä tulee: mitä muuta voi tarvita?
Marta Bałaga