Happy Ending

GENRE ENSI-ILTA 10.05.2019 TÄHDET

Tanskalaiset tekevät mitä tanskalaiset tekevät parhaiten: tabuja kaihtamattoman komedian elämän ehtoopuolelta.

Kun ajatellaan eurooppalaisia elokuvamaita, voidaan niiden komedialeffat kiteyttää vaikkapa seuraavanlaisesti: Suomessa tehdään myötähäpeää aiheuttavaa puskafarssia, Ruotsissa saadaan jopa keskinkertaisesta käsikirjoituksesta aikaiseksi hauskaa viihdettä, Ranskassa syödään, juodaan, naidaan ja puhutaan loputtomasti, Tanskassa taas ei ole tabuja, ja siellä tehdään kaikesta mustahkoa huumoria.

Happy Ending onkin niin perin juurin tanskalainen romanttinen komedia, että sitä voi kutsua jo kliseiseksi. Mutta miksi ihmeessä muuttaa konseptia, jos se toimii näin hyvin? Tällä kertaa päähahmot poikkeavat totutuista, muuten kuljetaan melko tutuilla ja moneen kertaan nähdyillä poluilla.

Elokuva kertoo seitsenkymppisestä pariskunnasta Hellestä (Birthe Neumann) ja Peteristä (Kurt Ravn). Helle toivoo, että elämä asettuisi vihdoinkin aloilleen, kun Peter jää eläkkeelle. Olisihan se kiva matkustaa vaikkapa maailman ympäri, kun mies on tehnyt koko elämänsä ajan niin paljon töitä, että on ehtinyt lähinnä vain käydä kotona laskemassa päänsä tyynylle.

Toisin siinä kuitenkin käy, kun Peterille iskee pahemman laatuinen keski-iän kriisi kovin jälkijättöisesti. Taukoa tarvitaan avioliittoon, kun Peter haluaa etsiä elämälleen uutta suuntaa kuin nuori viisikymppinen. Se tietenkin tietää Porschen hankintaa, juhlimista, deittailua ja muutenkin aivan liian nuorekkaita ja etenkin noloja elämäntapoja.

Helle on murtunut. Koko elämänsä Peterin varjossa elänyt nainen on täysin tuuliajolla. Onneksi Helle bondaa hieman nuoremman pankkivirkailijan Trinen (Charlotte Sieling) kanssa, joka opettaa naisen elämään ilman Peteriä. Helle haluaa näyttää myös tyhjäkäyntiä käyville kavereilleen, ettei hän ole mikään ikäloppu raakki. Itsenäisen elämän voi löytää myös vanhana.

Huumoria väännetään aivan kaikesta sellaisesta, mistä monessa maassa ei uskalleta edes puhua – alastomuutta ja seksiä tietenkään kaihtamatta. Siinä on vain jotain niin peritanskalaisen komeaa, kun yleensä elokuvissa lähinnä taustalakanoiksi pestatut vanhemmat ihmiset päästelevät estoitta valkokankaalla. Estetiikasta viis, kun kehot pistetään kunnolla hytisemään! Parhaimmillaan leffa menee jopa niin pitkälle, että säädyllisempien poskia alkaa punoittamaan. Niin kaunista, vaikka samalla monen mielestä (erheellisesti) niin väärin. Rikotaanpa elokuvassa myös seksuaalisuuden suhteen muutamia odottamattomia rajoja.

Hella Joofin ohjaama ja Mette Heenon käsikirjoittama Happy Ending on aikuisen naisen voimaannuttamiselokuva (kuinka vihaankaan voimaannuttaminen-sanaa!) parhaimmillaan. Se opettaa, ettei seinäruusuksi parane jäädä, vaan elämä jatkuu aina. Eikä leffa ole pelkästään naisille suunnattu, vaan tällainen keski-ikäinen miehenplanttukin nautti siitä täysin siemauksin. Elokuva on virkistävä, raikas ja roisi kuvaus elämänilosta ja itsensä löytämisestä.